Mummu muutti Taivaaseen

Ei minun kyllä ihan näin pitänyt tätä blogistin uraani aloittaa. Mutta välillä elämä – tai tässä tapauksessa kuolema – yllättää. Mummuni sai muuttaa eilen Taivaan kotiin. Sinänsä mummun kuolema ei ollut mikään yllätys. Päinvastoin, olemme jo jonkin aikaa odotelleet, milloin mummu pääsisi pois täältä, kotiin Jeesuksen ja papan luokse. Nyt sitten vihdoin oli mummun aika.

Oikeastaan mummu kyllä oli jättänyt meidät kaikki jo kauan sitten ja jäljellä oli enää vain mummun ruumis, joka hengitti ja jonka sydän löi. Aina välillä, pienen hetken ajan, saattoi huomata mummun olevan vielä tässä elämässä. Mutta suurimman osan ajasta mummu oli jo jossain muualla. Me jouduimme sanomaan mummulle hyvästit viimeistään siinä vaiheessa, kun hän ei enää muistanut meitä. Herra 3 veen kohdalla tuo muistamattomuus oli molemmin puoleista, sillä eipä pikkumiestä tullut vietyä kovin montaa kertaa nukkuvaa mummua katsomaan. Herra 7 vee sen sijaan muistaa Höpö-mummun oikein hyvin. Tuon nimen mummu sai siinä vaiheessa, kun hän vielä puhui jotain, mutta sanoista ei enää saanut oikein selvää, saatikka sitten tarinan juonesta. Mielenkiintoista on se, että mummu tunnisti talon Miehen pidempään kuin minut, oman lapsenlapsensa. Tosin syynä siihen saattaa olla se, että Miehen musta pantapaita teki mummuun melkein lähtemättömän vaikutuksen. Tai sitten hän ei vain kehdannut sanoa pastorille, ettei tunne tätä…

Lasten suhtautuminen kuolemaan on välillä ihailtavan mutkatonta. Vaikka tässä tapauksessa tietysti lapsetkin olivat jo ehtineet tottua ajatukseen mummun lähestyvästä kuolemasta. Kun kerroin herra 7 veelle Höpö-mummun kuolemasta, hän totesi vain: ”Ai, milloin on hautajaiset?” Kun kerroin, etten tiedä vielä, mutta että joka tapauksessa lähtisin reissuun yksin, kuului syvä huokaus. ”Mutta miksi me emme pääse Suo… hautajaisiin?” Niinpä niin, kyllähän minäkin sinne Suomeen haluaisin lumihangista nauttimaan ja ystäviä ja sukulaisia tapamaan. Saa nähdä, miten käy.

Jos olisimme juutalaisia, olisi hautajaisiin menosta turha edes haaveilla. Juutalaisen perinteen mukaisesti vainaja tulee näet haudata mahdollisimman pian, mielellään vuorokauden kuluessa. Jos kuolema on ollut yllättävä, voi omaisille käydä niin, etteivät he ehdi kunnolla edes tajuamaan tapahtunutta, kun vainaja on jo haudattu. Toisaalta juutalaiseen perinteeseen kuuluu, että hautajaisia seuraa seitsemän päivän suruaika. Silloin omaiset keskittyvät vain ja ainoastaan vainajaan suremiseen ja muistelemiseen. Voisi tehdä hyvää meille suomalaisillekin. Suomalaiseen perinteeseen kun tuntuu kuuluvan, että hautajaisiin asti omaisilla on kädet täynnä työtä hautajaisvalmistelujen kanssa ja hautajaisten jälkeen pitäisikin olla sitten taas valmis arjen haasteisiin.

Itselläni päällimmäisinä tunteina tällä hetkellä ovat helpotus ja kiitollisuus. Mummu on päässyt kotiin, jonne hän kaipasi. Enää ei tarvitse arvailla, onko mummun hyvä olla. Minulla oli herttainen ja rakastava mummu niin kauan kuin oli, mutta hänestä jouduin luopumaan jo aikaa sitten. Herra 7 vee ehti kuitenkin kuulla mummun äänen ja olla hänen sylissään. Hänelle Höpö-mummusta jää jonkinlainen muisto, toisin kuin nuoremmille veljilleen. Ja lopullisia hyvästejähän meidän ei tarvitse heittää. Sanomme vain ”näkemiin”, kunnes jälleen kohdataan.