Kieli solmussa

Eilen ja tänään olen viettänyt aikaani herrojen 5 ja 7 vee opettajien kanssa. Ei, kyse ei ole ollut mistään suuresta ”kuinka ihmeessä saamme nuo lapset kuriin” –konferenssista, vaan ihan tavallisista vanhempainvarteista. Vartit vain venähtivät, kun asiaa riitti. Herra 5 veen kohdalla tosin kaikki meni joutuisasti: Hyvin menee, kiukkupussimme on mitä herttaisin ja rakastettavin opettajan lempilapsi, joka yrittää kovasti puhua englantia opettajalleen. Kaikki kunnossa siis.

Herra 7 veen opettajien – luokanopettajan ja englanninopettajan – kanssa venähtikin sitten vähän pidempään. Periaatteessa kaikki on kunnossa ja herra on alkanut pikku hiljaa käyttämään koko ajan paranevaa kielitaitoaan. Mutta paljon työtä on vielä edessä, ennen kuin herra 7 vee puhuu sujuvaa (britti)englantia. Onneksi sentään luokan toinen kielitaidoton poika on vielä heikommassa jamassa. Siitä (entisestä) kielitaidottomasta ruotsalaistytöstä ei sitten puhutakaan, nuo ruotsalaiset kun ovat aina muutenkin parempia kaikessa…

Voin vain kuvitella, miltä herroista 5 ja 7 vee mahtoi syksyllä tuntua. Uusi koulu, uudet opettajat, uudet kaverit – ja uusi kieli. Kieli, jota oli vähän kuultu piirretyistä, mutta jota kumpikaan ei ymmärtänyt niin yhtään. Eikä opettajan kanssa ollut yhteistä kieltä. Onneksi sentään herra 5 veen luokassa oli avustaja, joka puhui kohtuullista suomea. Herra 7 vee sitten juoksenteli koko syksyn pihan poikki tehtäväkirjansa kanssa kysymässä ohjeita samaiselta avustajalta. Mutta ihmeellisesti vain pojat selvisivät, saivat kavereita, ymmärsivät ohjeita ja ehkä he vielä ennen kesää puhuvatkin englantia.

Itse olen ollut viime kesästä lähtien samassa tilanteessa heprean suhteen. Ymmärrän kyllä sanan sieltä, toisen täältä, mutta itse asia jää usein vielä ymmärtämättä. Jos yritän puhua hepreaa, keskustelukumppanini vaihtaa yleensä välittömästi kielen englanniksi – ja ymmärrän kyllä miksi. Sitä luulisi, että reilussa puolessa vuodessa oppisi edes hieman (kuten talon Mies on oppinut), mutta edelleen olen täysin kieli solmussa ja korvat ilmeisesti tukossa, kun pitäisi keskustella hepreaksi. Tai sitten aivoni vain menevät oikosulkuun…

Erona herroihin 7 ja 5 vee on kuitenkin se, että minä olen aikuinen. Jos kerran heprea ei suju, voin aina vaihtaa englantiin. Äärimmäisenä hätäapuna minulla on käytössä elekieli ja vielä sen jälkeen ruotsi ja saksa (niihin tosin en ole joutunut onneksi vielä kertaakaan turvautumaan). Olen myös aikuinen, joka pystyy käyttämään sanakirjaa, hahmottamaan kielioppia ja opiskelemaan kieltä järjestelmällisesti. Minä myös tiedän, mitä opiskelen ja miksi. Silti tunnen itseni välillä pieneksi lapseksi, joka yrittää epätoivoisesti ymmärtää ympäröivää maailmaa ja toisia ihmisiä. Ja entä kuinka saan toiset ymmärtämään, mitä haluan sanoa? Kun sanat unohtuvat ja menevät sekaisin, enkä ymmärrä keskustelukumppanini kysymystä. Ja jos ymmärränkin, en osaa vastata siihen.  Kuinka voisin kertoa Jumalan rakkaudesta, kun pelkkä tavallinen ”hyvää päivää, mitä kuuluu?” –keskustelu tuntuu välillä liian vaikealta…

Onneksi sentään kotona saamme kaikki puhua omalla äidinkielellämme. Kotona kaikki puhumme samaa kieltä ja ymmärrämme myös kielen eri vivahteita. (Varsinkin herra 7 vee on oikein erikoistunut veljiensä verbaaliseen ärsyttämiseen. Mutta ainakin lapsi on verbaalisesti lahjakas, jos nyt jotain hyvää tuostakin pitäisi löytää.) Omalla äidinkielellään ihminen ilmaisee itseään kaikkein aidoimmin, oli hän sitten lapsi tai aikuinen. Omalla äidinkiellä kommunikointi on sujuvaa ja helppoa, aitoa ja syvällistä. Vaikka yleensä päädymmekin puhumaan siitä, mitä iltaruuaksi on tarjolla ja milloin on aika mennä nukkumaan...

Lohdullista on myös se, että vaikka muut ympärillä puhuisivatkin jotain aivan käsittämätöntä kieltä, Jumalalle voi aina puhua sillä omalla tutulla äidinkielellä. Ja Hän ymmärtää varmasti.