Se Suuri Lumimyräkkä

"Äiti, miksi meidän pitää laittaa kipo(!) päähän?" kysyy Herra kuusi vee. Herra kolme vee ihastelee pitkiä kalsareitaan. Vaikka onhan se tietysti ihmeellistä, kun joutuu jo toisen kerran tänä vuonna vetämään sellaiset jalkaansa. Herra kahdeksan vee väittää vakavalla naamalla, että hän ei tosiaankaan tiedä, kuinka lumiukko tehdään. Äiti epäilee, että hänen jälkikasvustaan on tullut paitsi ulkosuomalaisia, myös israelilaisia. Ja täkäläisethän tunnetusti menettävät viimeisenkin järjenhitusensa silloin, kun taivaalta tulee yksikin lumihiutale. Vai tiedättekö mitään muuta maata, jossa koko maa - tai ainakin pääkaupunki - pysähtyisi lumisateella vain siksi, että ihmiset presidenttiä ja pääministeriä myöten saisivat leikkiä lumisotaa ja rakennella lumiukkoja?

Lumiukko :)

Koko syksy täällä Jerusalemissa on ollut harvinaisen lämmin. Vielä muutama viikko sitten päivän ylin lämpötila oli parhaimmillaan yli 20 astetta ja aurinko paistoi. Kaivatuista sateista ei ollut tietoakaan ja lopulta päärabbinaatti vetosi juutalaisiin täällä ja eri puolilla maailmaa. Kaikkien tulisi rukoilla sateita, muuten katastrofi uhkaisi Israelia. Katastrofi olikin lähellä, mutta hyvin toisenlainen, mitä rabbit ennakoivat...

Sateet alkoivat lopultakin viime viikon lopulla. Vettä tuli ja tuli. Ja tuli vielä vähän lisää. Alkuviikosta sääennusteet saivat uuden sävyn: Tulossa olisi kunnon talvimyrsky, ehkä jopa lunta. Tai siis räntää, sillä eihän täällä nyt lunta tule... Varmuuden vuoksi Herrojen koulun joulujuhlat siirrettiin seuraavalle viikolle, sillä mahdollinen lumisade sotkisi pahoin liikennettä. Israelilaisautoilijat kun eivät ole tottuneet ajamaan lumisohjossa ja jo muutama lumihiutale saisi koko liikenteen sekaisin. Muutama lumihiutale...

Torstaiaamu valkeni pilvisenä. Ja kun avasin olohuoneen kaihtimet, huomasin parvekkeen olevan ohuelti valkoinen. Herrojen koulusta oli vähän aikaisemmin tullut viesti, jonka mukaan koulu olisi auki normaalisti. Kun Isäntä ja Herrat olivat ehtineet kadunvarteen koulubussia odottamaan tilanne oli jo muuttunut: Taivaalta ei tullutkaan vettä vaan räntää. Bussikuski kävi pikaneuvottelun koulun henkilökunnan kanssa (onneksi täällä(kin) jokaisen käteen on liimattu kännykkä) ja neuvottelun tuloksena märkä Isäntä ja silminnähden "pettyneet" Herrat palasivat sisälle. Ajattele nyt, Herroilta jäi hyvä koulupäivä väliin pienen räntäsateen takia. Samaan syssyyn Herra kolme veen päiväkodista tuli viesti, että paikka on kiinni päivän. Sateet olivat aiheuttaneet niin paljon tuhoa sisäpihalla, että paikka ei olisi turvallinen lapsille. (Koko päiväkodin sisäpiha on katettu ja nyt katos oli osittain romahtanut ja vetänyt mukanaan alas sähköjohtoja.) Totesin, että turhaan minäkään työpaikalleni menen, jos kerran taivaalta tulee muutakin kuin vettä. Kokeilkaapa huviksenne samaa Suomessa: Sanokaa opettajalle tai pomolle, että en viitsinyt tulla kouluun/töihin, kun saattaa alkaa sataa lunta.

Aluksi näytti siltä, että saataisiin vähän sohjoa...

Emme suinkaan olleet ainoat, jotka jäivät kotiin. Itse asiassa aamupäivän mittaan kaikki Jerusalemin koulut suljettiin ja kaikki, jotka suinkin kykenivät palasivat työpaikoiltaan koteihinsa - mikäli sinne olivat koskaan menneetkään. Räntäsade muuttui päivän mittaan lumisateeksi ja sehän tarkoittaa näillä leveysasteilla yleistä vapaapäivää. Kaikki kynnelle kykenevät syöksyvät ulos leikkimään lumessa, rakentamaan lumiukkoja ja lumisotasille. Lumisade on täällä Jerusalemissa niin harvinaista herkkua, että siitä pitää ottaa kaikki ilo irti. Julkinen liikenne pysähtyy, sillä busseissa ei ole (tietenkään) nastarenkaita ja lumiaurat eivät mitenkään ehdi pitää kaikkia katuja puhtaina sohj... lumesta. Yksityisautoissa ei niissäkään ole tietenkään nastarenkaita ja liikenne täällä pysähtyy lumisateen takia lähes täysin. Teoriassa.

Kun kävin torstai-iltana Karvakorvan kanssa iltalenkillä, sain todeta säätiedotusten lumimyrskyennusteiden osuneen sittenkin oikeaan: Suhteellisen lyhyen lenkkimme aikana lunta ehti tulla niin paljon, että paluumatkalla en pystynyt enää näkemään jälkiämme. Kotitalomme edesässä olevat pensaat olivat painuneet lumen painosta niin, että jouduin kiertämään toista kautta päästäkseni rappukäytävään. Perjantaiaamu valkeni valkoistakin valkoisempana. Lunta oli yön aika tullut ennätyksellisen paljon; paljon ihan noin suomalaisenkin mielestä. Kaikki oli lumen peitossa, ellei sitten ollut romahtanut lumen painosta. 

Tuosta olisi pitänyt muka päästä kulkemaan kadulle...

Valkoisen aamun valjetessa alkoi myös selvitä, että tällä kertaa kyse olisi muustakin kuin hauskasta leikistä lumessa. Jerusalem ja iso osa Lähi-Itää oli joutunut miesmuistiin pahimman lumimyrskyn kouriin. Jos oli lunta Jerusalemissa, niin sitä oli myös isossa osassa muuta Israelia. Lunta oli myös Jordaniassa, Syyriassa, Libanonissa, Turkissa ja jopa Egyptissä. Ja kun näillä leveysasteilla tulee lumimyrsky, se on hieman eri asia kuin Suomessa. Kun Suomessa myrsky katkoo sähköt sytytetään kynttilät ja tuli takkaan, harmitellaan pilalle meneviä pakasteita ja valitetaan, kun ei voi katsoa edes telkkaria tai surffata netissä akun loputtua. Täällä yhdistelmä sähkökatko ja lumimyrsky voivat olla elämää uhkaava katastrofi. Taloja ei ole todellakaan rakennettu talvea ja kylmää silmällä pitäen. Tämä tarkoittaa sitä, että ilman jatkuvaa lämmitystä talon sisälämpötila on nopeasti lähes sama kuin ulkona. Takkoja täällä ei ole käytännössä missään tai kenelläkään, eikä kynttilöitäkään myydä joka lähikaupassa (tosin nyt Hanukan jälkeen niitä saattoi vielä löytyä ihmisten varastoista). Ihmisillä ei myöskään ole kunnon talvivaatteita mistään Goretexeistä puhumattakaan, joten kaikki ulos uskaltautuneet altistivat itsensä kylmälle ja märälle. Ja ne vaatteet myös pysyivät märkinä, jos sähköt sattuivat olemaan poikki. Pariinkin otteeseen Jerusalemiin johtavat päätiet jouduttiin sulkemaan lumen takia, pienemmistä teistä nyt puhumattakaan. Myrskylukemissa puhaltava tuuli ja puiden päälle satanut lumi katkoivat puita ja siinä sivussa sähkölinjoja. Lopulta tänne julistettiin hätätila ja kehoitettiin välttämään autoilua ja yleensäkin tarpeetonta ulkonaliikkumista.

Asuinalueemme pääkatu perjanaina 13.12.

Hidastiko tämä jotenkin lasten ja lastenmielisten lumiriemua? Ei tietenkään, kuten se ei myöskään hidastanut paikallisia autoilijoita. Siis eihän se auraamaton, jäinen tai sohjoinen tie ja auton kesärenkaat yhdistettynä olemattomaan talviajokokemukseen ole mikään este, saati sitten hidaste. Joten kaikesta tästä tuloksena oli lumen tukkimat tiet, joita vähäiset lumiaurat yrittivät saada auki edes yhden kaistan osalta. Lumiauran eteni hitaasti, sillä kadut olivat täynnä lumiukkoja rakentavia lapsia ja aikuisia. Lumiauran perässä oli jono autoja ja jonon kolmas tööttäili kärsimättömänä. Siellä, missä jonkinlainen reitti suinkin oli auki, autoilijat ajelivat kesärenkaillaan melkein normaalinopeudella ihmisten ja lumiukkojen seassa.  Tämä tietysti koski vain niitä autoiljoita, jotka olivat saaneet autonsa kaivettua esiin lumikinoksesta... Osa autoilijoista oli myös joutunut jättämään autonsa lumikinokseen kesken matkan ja turvautumaan poliisin tai armeijan tarjoamaan evakointikuljetukseen.

Herrat ja Karvakorva parvekkeella lumileikeissä

Myös Herrat ja Karvakorva ottivat lumesta kaiken ilon irti. Tosin Karvakorvasta tuota lumi-iloa jouduttiin myös kirjaimellisesti irrottamaan, sillä lumi tarttui raukan turkkiin ja teki siitä yhden ison lumipallon. Mutta sehän ei menoa haitannut. Herrojen menoa sen sijaan vähän hidasti vilustuminen, jonka voisi arvella olevan suoraa seurausta märistä lumileikeistä ja liian vähäisestä vaatetuksesta sisätiloissa (Herrojen oma valinta, äitihän ei tietenkään ollut kertaakaan käskenyt pukea lisää vaatetta päälle ja varoittanut uhkaavasta vilustumisesta...) Kaikesta huolimatta Herrat ja Karvakorva saivat viettää talven hauskimmat päivät lumileikkien parissa. Herra kolme veen iloa tosin hieman himmensi se, että hänestä tuli lumimyrskyn aikaan Herra neljä vee, mutta suljettujen teiden takia vieraat eivät päässeet juhliin. Mutta kaikesta huolimatta meidän perheemme kohdalla lumimyrskyn saldo jäi reilusti plussalle: Asuntomme pysyi koko ajan siedettävän lämpöisenä, sähköt eivät katkenneet missään vaiheessa, omaisuudellemme ei tullut mitään vahinkoa, Karvakorva ei uponnut pysyvästi lumikinokseen ja Herratkin toipuvat kyllä flunssastaan. Saimme leikkiä ja lenkkeillä lumessa, räpsiä valokuvia sormet kohmeessa ja Isäntä sai rakentaa pari lumilyhtyä naapuruston iloksi. Saimme ihailla lumimaisemia, nauttia kotoisista tunnelmista ja melkein valkeasta joulusta. Ja Herra neljä vee tullee aina muistamaan nämä syntymäpäivänsä, sillä Se Suuri Lumimyräkkä oli juuri silloin.

Karvakorva tuli taloon

Jotenkin se alkoi ihan huomaamatta. Sitä vain pyöritteli aina vain enemmän ja enemmän ajatuksissaan, surffaili netissä "ihan vaan huvikseen", etsi tietoa "ihan vaan ajankuluksi". Ei missään nimessä tosimielellä, niin ainakin Isännälle vakuuttelin. Ja hän oli uskovinaan. Jossain vaiheessa herrat alkoivat kiinnittää huomiota äidin surffailuihin, vaikka äiti kyllä kovasti vakuuttelikin, että ihan sattumalta tässä tällä sivulla oltiin. Mutta herra kuusi veellä on tarkat silmät ja hän huomautti melko pian äidin olleen ihan samalla sivulla viimeksikin. Ja herra seitsemän veelle tuli jonakin heikkona hetkenä lipsautettua, että ehkä äidillä on ihan vähän karvavauvakuumetta. Mutta ihan vähän vain, eikä se johtaisi mihinkään. Isäntä sivussa huokaisi ja alkoi henkisesti valmistautua...

"Tuntuu vain niin typerältä lähteä yksin lenkille, eikä sateella tule lähdettyä ollenkaan." Sade on muuten erittäin hyvä peruste maassa, jossa sataa vain noin neljänä kuukautena vuodessa eikä silloinkaan läheskään joka päivä. Ainakaan silloin, kun pitäisi lähteä lenkille. "Olisi niin kiva, kun olisi oma pikkuinen, jota voisi helliä ja paijata." Isäntä yritti laimeasti huomauttaa, että kyllä häntä saisi helliä ja paijata, kunhan nyt ei korvan takaa rapsuttaisi. Mutta kaikkein paras perustelu on tietysti Lasten Etu. Herrathan kasvaisivat ihan kieroon, jos talossa ei olisi lainkaan lemmikkiä heidän herkkinä kasvuvuosinaan. Paikallisilla täällä ei juurikaan lemmikkejä ole ja sen kyllä huomaa. Joka päivä saa uutisista lukea jostakin kivienheittelyistä tai mellakoista. Ja kaikki vain sen takia, että poikaraukoilla ei ole ollut lemmikkejä. Perustetelu oli niin vastaansanomaton, että Isäntä ei sanonut vastaan. Tai sitten hän on jostakin viisaista kirjoistaan lukenut, että hullun kanssa ei pidä alkaa väittelemään...

Kun Isäntä oli näin saatu pehmitettyä (herroja ei tarvinnut), alkoi Etsintä. Missä meidän pikkuisemme on? Ja millainen hän olisi? Kuka hän olisi? Ehdot olivat tiukat: Koon puolesta otuksen pitäisi mahtua kerrostaloasuntoomme ja lentokoneeseen, mutta samalla pitäisi olla tarpeeksi iso selvitäkseen herrojen kanssa ja lenkkikaverina. Luonteen pitäisi olla mahdollisimman helppo, mutta kuitenkin sopivan haastava; älykäs, mutta ei liian fiksu; huumorintajuinen; lapsiystävällinen, ihmisystävällinen, eläinystävällinen - ja samalla ei saisi olla liian ystävällinen, sillä täällä ei liiallista ystävälllisyyttä juurikaan arvosteta. Mutta vieraisiin pitäisi silti suhtautua ystävällisesti, eikä omaa tupaa saa vartioida liian tarkasti. Turkin pitäisi olla mahdollisimman helppohoitoinen, mutta ei missään nimessä lyhyt. Ja terveyden pitäisi olla kunnossa, tietenkin. Ja tietysti otuksen pitäisi miellyttää silmää, pitäisihän sitä katsella nurkissaan seuraavat vuodet.

Karvakorva

 Lopulta, pitkällisen etsinnän, kyselyjen ja Isännän kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen päädyimme Karvakorvaan. Herra olisi juuri sopivan ikäinen meidän tullessamme Suomeen kesälomalle, jotta voisimme tuoda hänet mukanamme kotiin Israeliin loman jälkeen. Kaupat tein pelkkien valokuvien, muutaman sähköpostin ja yhden puhelun perusteella (onneksi olin käymässä Suomessa tammikuussa, että pystyin soittamaan tuon puhelun). Ostin sian - eikun koiran säkissä, ja saatoin vain odottaa ja toivoa parasta.

Ja parasta me saimmekin. Karvakorva on juuri sitä, mitä olimme toivoneetkin, ellei jopa enemmän. Ainakin turkkia sillä on enemmän, mitä tilasin... Ei, Karvakorva ei istu kainalossani sohvalla illalla katsomassa elokuvaa. Muutenkaan herra ei ole mikään kainalokoira, vaikka läheisriippuvainen onkin. Eikä se siivoa herrojen tiputtamia leivänkannikoita lattioilta. Pöydältä se kyllä siivoa leivät jo ennen kuin herrat edes ehtivät unohtaa niitä. Ja mainitsinko jo Karvakorvan turkin? Sitä on paljon, korvissakin. Ja matoissa ja sohvatyynyissä ja vaatteissa... Turkkinsa alla Karvakorva on kuitenkin mitä mainioin otus: Se pitää seuraa minulle ja Isännälle - ympäri vuorokauden, koko ajan, tauotta. Karvakorva on näet seurakoira. Ja vaihtaessamme huonetta hän on seuraAkoira. Yönsä herra nukkuu poikittain makuuhuoneemme oviaukossa, etemme vain pääsisi vaihtamaan huonetta hänen huomaamattaan. Valitettavasti Karvakorva ei estä poikia vaihtamasta yöllä huonetta ja muuttamasta meidän sänkyymme... Karvakorvasta olen saanut toivomani lenkkikaverin, joka pysyy hyvin minun vauhdissani ja jonka vauhdissa minä pysyn. 

Ai, se Lasten Etu... Herrat ovat äärimmäisen onnellisia uudesta "pikkuveljestään". Herra kolme vee on erittäin tyytyväinen siihen, että hän ei enää ole talon vauva, vaan on voinut luovuttaa tittelin Karvakorvalle. Varsinkaan kun hänen ei ole tarvinnut tittelin myötä luopua veljessarjan nuorimman aseman mukanaan tuomista eduista. Herra kuusi vee on toivonut lemmikkiä aina ja nyt hänellä lopultakin on sellainen. Ainakin aina silloin, kun häntä sattuu huvittamaan. Muina aikoina Karvakorva on "äidin vauva", josta hänen ei tarvitse kantaa huolta. Onneksi äiti ottikin lemmikin itselleen, eikä herroille... Herrat ja Karvakorva ovat lauman pentuja, jotka välillä leikkivät iloisesti yhdessä - ja välillä käyvät taistelua paikastaan ja asemastaan laumassa. Tästä valtataistelusta tekee hieman epäreilun se tosiasia, että vain yhdellä pennuista on terävät hampaat... Mutta onneksi Karvakorva ei juurikaan käytä niitä. Ja onneksi lauman Alfa-naaras ryntää tarvittaessa puolustamaan jälkikasvuaan - kuka sitten milloinkin on puolustuksen tarpeessa. Vaikka silloin, kun Karvakorvalla oli viikinkikypärä päässään, raukan puolustus jäi hieman laimeaksi. On vain niin vaikea torua herra kolme veetä uskottavasti, kun itseä naurattaa samalla... Onneksi Karvakorvalla on juuri niin hyvät hermot, kuin toivoimmekin. Ja sopivasti huumorintajua, sillä ilman sitä ei tässä balaganissa selviä.

Varokaa vahtikoiraa! Älkää kompastuko siihen!

Suuri sovituspäivä

”Nyt pojat olette hiljaa! Tänään on suuri juhlapäivä ja naapurit haluavat olla rauhassa. Tänään kaikki juutalaiset paastoavat ja rukoilevat ja TE ETTE VOI METELÖIDÄ!” Samassa alhaalta kadulta kajahtavat naapuruston lasten kiljahdukset, rullalautojen ja polkuautojen kolina, sekä muu yleinen hälinä. Se siitä sitten, näin täällä vietetään Jom Kippuria, Suurta sovituspäivää…

Ajatus on hieno: Yhdeksi päiväksi vuodessa koko juutalaisvaltio pysähtyy paastomaan ja rukoilemaan. Kaikki kaupat ja virastot ovat kiinni, niin julkinen kuin yksityinenkin liikenne seisoo, kukaan ei poistu kotoaan muuta kuin synagogaan rukoilemaan – ja hurskaimmat eivät poistu synagogasta koko aikana. Jopa kaikkein maallistuneimmat juutalaiset paastoavat Jom Kippurina, varmuuden vuoksi – jos vaikka olisikin olemassa Jumala, joka tuomitsee ihmisten synnit.  Koko maa on pysähtynyt kohtaamaan Herraansa ja Jumalaansa. Paitsi lapset ja lapsenmieliset, jotka täyttävät autoilta tyhjiksi jääneet kadut.

Raamatun aikana Jom Kippur oli vuoden ainut päivä, jolloin ylipappi astui Temppelin Kaikkeinpyhimpään. Kaikkina muina päivinä vuodesta Kaikkeinpyhin, jossa säilytettiin Liitonarkkua, oli varattu yksinomaan Jumalan läsnäololle. Mutta Suurena sovituspäivänä ylipappi astui Kaikkeinpyhimpään mukanaan veriuhri koko kansan syntien sovittamiseksi. Tämän päivän uhreista annetaan ohjeet Vanhassa testamentissa. Siellä annetaan myös kansalle määräys paastota ja olla tekemättä työtä tuona päivänä. Tuo työntekokielto koski myös maassa asuvia muukalaisia, joten Jom Kippurina koko maa pysähtyi.

Temppeliä ei enää ole, eikä uhreja voida suorittaa. Onko syntien sovitus siis tullut mahdottomaksi? Rabbien opetusten mukaan uhreja ei enää tarvita, sillä rukoukset ovat korvanneet Temppelin uhrit. Monet juutalaiset kuitenkin ovat epävarmoja siitä, riittävätkö rukoukset varmasti Jumalan miellyttämiseksi ja synneistä vapautumiseksi. Siksi onkin kehittynyt kapparot –rituaali, jossa uhrataan kana (tai modernimmassa versiossa rahaa) synneistä vapautumiseksi. Rituaalissa ihmisen synnit siirretään kanaan (tai kukkoon, mikäli kyseessä on miespuoleinen henkilö) lausumalla tietyt rukoukset ja pyörittämällä kanaa kolme kertaa pään yläpuolella. Sitten kana teurastetaan ja lihat annetaan köyhille. Vaihtoehtoisessa versiossa rahaa pyöritetään pään yläpuolella ja sitten rahat annetaan hyväntekeväisyyteen. Läheskään kaikki rabbit eivät hyväksy näitä rituaaleja, mutta yhtä kaikki tuhannet kanat ja kukot menettävät henkensä Jom Kippuria edeltävinä päivinä.

Uskonnollinen juutalainen suorittamassa kapparotia.

Mitä tämä sitten merkitsee minulle kristittynä? Heprealaiskirjeessä kerrotaan, kuinka Jom Kippur ja silloin suoritettavat uhrit ovat esikuva Jeesuksesta ja hänen ristinkuolemastaan. Heprealaiskirjeessä Jeesus kuvataan taivaallisena ylipappina, joka on mennyt taivaallisen Kaikkeinpyhimpään, Jumalan valtaistuimen eteen, vieden mukanaan veriuhrin. Mutta Jeesus ei vienyt Jumalalle Vanhassa testamentissa säädettyjä härkien tai pukkien verta, vaan oman verensä. Jeesuksen veri on viimeinen ja kertakaikkinen uhri syntien sovittamiseksi. Kaikki synnit on sovitettu, anteeksi annettu. Me emme tarvitse temppelin uhreja tai kanoja saadaksemme syntimme anteeksi. Me voimme vedota Jeesukseen, joka on kuollut meidän puolestamme ristillä.

Jom Kippur on monella tapaa ongelmallinen päivä täällä Israelissa asuvalle uskovalle. En tarkoita tässä nyt lasten hiljaisena pitämistä, jotta naapurit eivät häiriintyisi, vaan suurempia periaatteellisia kysymyksiä. Kuinka minun pitäisi suhtautua tähän päivään ja ennen kaikkea paastoon. Juutalaiset paastoavat saadakseen menneen vuoden syntinsä anteeksi ja saadakseen nimensä kirjoitetuksi ”Hyvän elämän kirjaan” alkaneeksi vuodeksi. Mutta minun syntini on jo annettu anteeksi, riippumatta siitä, paastoanko vai en. Eikä kohtaloni riipu hyvistä tai pahoista teoistani, sillä se olisi lakiuskoa. Suurin kysymys koskee kuitenkin Jom Kippurin merkitystä. Suuri sovituspäivä oli lähes kaksi tuhatta vuotta sitten, kun Jeesus kuoli Golgatalla. Vietänkö siis tämän päivän muistellen Temppelin uhreja vai todellista sovitusuhria, Jeesusta?

Ei, me emme pitäneet tänään parvekkeellamme grillijuhlia. Emme myöskään kulkeneet herrojen kanssa ympäri naapurustoa todellisesta Sovituspäivästä kertovia traktaatteja jakaen. En edes syöksynyt pelastamaan aiemmin viikolla kanoja, vaikka mieli olisikin tehnyt. Maassa maan tavalla ja tapoja kunnioittaen. Herrat saivat harjoitella hieman hiljaisempaa leikkiä ja pölynimurikin pysyi tänään siivouskomerossa, vaikka tarvetta sen käytölle kyllä olisi ollut. Ehkä paastosin, ehkä en. Mutta jos paastosin, juutalainen ystäväni ei koskaan tule sitä tietämään. Ja jos paastosinkin, en paastonnut – enkä tulevaisuudessakaan paastoa – omien syntieni tähden. Ne on jo sovitettu riippumatta siitä, paastoanko Jom Kippurina vai en.

Shana Tova!

Yksi etu tässä Israelissa asumisessa on se, että pääsemme juhlimaan uutta vuotta pari kertaa vuodessa, talvella ja näin syksyllä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, uutta vuotta juhlitaan myös keväällä, ainakin. Ai niin, islamilainen kalenterikin vaihtaa vuotta eri aikaan, joten siitä tulee vielä yhdet uuden vuoden juhlat lisää. Vielä kun muistaisi, mikä vuosi minkäkin ajanlaskun mukaan on milloinkin kyseessä...

Uuden vuoden alkaminen on aina hyvää aikaa katsella mennyttä taakse päin. Ja tehdä hyviä päätöksiä ja lupauksia koskien uutta alkavaa vuotta. Tänä vuonna minä en tee ainakaan sitä enkä tätä, sen sijaan aion tänä vuonna tehdä niin ja näin. Tänä vuonna aloitan lopultakin sen dieetin, joka kestää pidempään kuin viikon. Tänä vuonna en tuhlaa aikaani turhuuteen, vaan keskityn siihen, mikä todella on oleellista. Tällä kertaa ihan varmasti...

Juutalaisuudessa Rosh HaShanan (uuden vuoden) jälkeiset kymmenen päivää ovat katumuksen ja parannuksen aikaa. Rosh HaShanana Taivaassa avataan kirjat, joihin meidän tekomme ja tekemättä jättämisemme on kirjattu. Tuomio odottaa, mutta nyt on parannuksen aika. Kymmenen päivän jälkeen Jom Kippurina eli Suurena sovituspäivänä, kirjat suljetaan ja kohtalosi on sinetöity - ainakin seuraavaan Rosh HaShanaan asti. Tästä syystä juutalaiset yrittävät elää erityisen hyvää ja nuhteetonta elämää Rosh HaShanan ja Jom Kippurin välisenä aikana. Ihmiset ostavat toisilleen uudenvuodenlahjoja, pyytävät anteeksi tekemiään vääryyksiä ja pyrkivät osoittamaan Jumalalle olevansa sittenkin, kaikista menneen vuoden virheistään huolimatta hyviä ihmisiä. Mistä tulikin mieleeni: Pitääpä käydä viemässä alakerran naapureille vähän suomalaista suklaata. Herrojen jalkapallo kun on eksynyt luvattoman monta kertaa heidän parvekkeelleen...

On hyvä viettää kymmenen päivää omaa elämäänsä tarkastellen ja parannusta tehden. Mutta vielä parempi olisi, jos voisimme elää niin joka päivä. Tunnustaa joka päivä Jumalalle syntimme ja erehdyksemme, väärät tekomme ja tekemättä jättämisemme. Tarkkailla joka päivä omaa elämäämme ja pohtia, olisiko siinä tarvetta muutokseen. Pyytää anteeksi kanssaihmisiltämme silloin, kun siihen on aihetta ja elää niin, että aihetta anteeksipyytämiseen olisi mahdollisimman vähän. Ei kuitenkaan siksi, että kaikella tällä voisimme muuttaa Jumalan tuomiota ja omaa kohtaloamme. Me kaikki ansaitsemme Jumalan tuomion, kuoleman, meidän syntiemme tähden. Ja samoin Jeesuksen ristinkuoleman ansiosta tuo tuomio on jo pyyhitty pois. Pelastus tulee yksin Jumalan armosta, yksin Jeesuksen tähden, ei meidän hyvillä teoillamme tai parannuksenteollamme. Mutta eläminen itseänsä ja omaa tilaansa tarkkaillen auttaa meitä säilyttämään hyvän omantunnon. Samalla se myös osoittaa meille päivästä toiseen meidän oman syntisyytemme ja sen, miten me tarvitsemmekaan Jeesusta, Pelastajaamme.

Oma maa mansikka, muu maa mustikka

Palasimme reilu viikko sitten kesälomalta Suomesta. Vähän vajaa kaksi kuukautta kotimaassa herättää paljon ajatuksia ja tunteita. Ja väistämättä myös vertailua kahden kotimaan välillä. Välillä vertailussa vaaka kallistui Suomen, välillä Israelin puolelle. Ja toisaalta vertailu on kyllä äärimmäisen epäreilua, kun kummankin maan kohdalla poimimme lähinnä rusinat pullasta. Suomesta kesän ja Israelista kevään ja syksyn. Talvi onkin sitten jo vaikeampi juttu...

Aurinko paistaa ja on ihanan lämmintä, suorastaan kuumaa. Onneksi pääsee viileään järveen vilvoittelemaan. Ainakin jos on Suomessa. Jerusalemista pitää ensin ajaa kuumassa autossa pari tuntia ennen kuin järven ranta häämöttää. Kuolleelle merelle tietysti pääsisi paljon nopeammin, mutta silloin virkistävä vaikutus jää melko vähäiseksi. Toisaalta taas uintikausi on täällä muutaman kuukauden pidempi kuin Suomessa, ainakin meille hulluille ulkomaalaisille, jotka uimme Kinneretissä jo toukokuussa, melkein jääpalasten seassa (meistä vesi tuntui kyllä ihan kesäisen lämpimältä, mutta me olemme hulluja ulkomaalaisia).

Sataa, sataa ropisee... Suomen kesä on tunnetusti lyhyt ja vähäluminen, vähän niin kuin talvi Israelissa. Israelin kesä taas on pitkä ja sateeton, suorastaan ahdistavan kuuma ja kuiva. Valitse siitä nyt sitten parempi vaihtoehto... Onneksi tänä kesänä pääsimme nauttimaan myös lämpimästä ja aurinkoisesta Suomen kesästä. Sateet alkoivat oikeastaan siinä vaiheessa, kun me jo pakkailimme laukkujamme - ja pääsimme toteamaan, että nyt on muuttolintujen aika lähteä etelään. Täällä pahimmat helteet alkavat olla jo ohitse ja lämpötila on kohta päivälläkin miellyttävän lämmin, ei enää kuuma. Mutta sitten tulee talvi ja sateet, kylmyys ja - israelilaisten mielestä - pimeys. Meistä aurinko kyllä paistaa talvellakin ruhtinaallisen monta tuntia ja kirkkaana korkealta, mutta me olemmekin hulluja ulkomaalaisia. Suomen pimeät ja kylmät talvet lienevät jotenkin sekoittaneet meidän päämme. Totuus on, että loka-marraskuun rapa- ja loskakelejä ei tule kyllä tänäkään vuonna yhtään ikävä. Sen sijaan hohtavat hanget kyllä herättävät suurta kaipausta jo tässä vaiheessa vuotta. Suomen hankikelien aikaan kun täällä sataa, sataa ja vielä kerran sataa (luonnon kannalta toivottavasti).

Suomessa yöt ovat ihanan rauhallisia ja hiljaisia, joskin häiritsevän valoisia. Tämä tietenkin edellyttää, että asuu tarpeeksi kaukana kaupungin keskustan hälinästä. Ja että siilit eivät eksy Mamman koiratarhaan keskellä yötä. Vaikka minä en kyllä niiden aiheuttamaan meteliin herännyt yhtenäkään yönä. Ensimmäisenä yönä kotona Jerusalemissa sen sijaan en meinannut edes päästä uneen, kun naapurikylässä oli taas jotkut häät, syntymäpäivät tai muuten vain yleinen juhlayö - ja meteli (lue: musiikki, ilotulitukset jne.) oli sen mukaista. Naapurit kulkivat rappukäytävässä pitkin yötä ja täkäläiseen tapaan eivät vaivautuneet alentamaan äänenvoimakkuuttaan (Jumala unohti asentaa israelilaisiin volyyminappulan, kuten myös meidän lapsiimme). Aamuneljältä voikin sitten herätä naapurikylän minareetista kuuluvaan rukouskutsuun ja todeta, että johan tässä tulikin nukuttua tarpeeksi. Tai sitten vain yksinkertaisesti laittaa korvatulpat korviin, etteivät omat lapset herättäisi ylösnoustessaan.

Ruokakaupassa käyminen oli kesällä pitkästä aikaa mukavaa. Kerrankin tiesi, mitä osti. Ja samalla voi järkyttyneenä katsella hintalappuja. Puheet ruokien hinnannoususta oli helppo kuitata olankohautuksella niin kauan, kun kyse oli vain uutisjutuista YLE:n nettisivuilla. Mutta kun todellisuus tuli vastaan ruokakaupassa, oli pakko tunnustaa, että totta se on. Sama todellisuus tosin iski vastaan myös lähikaupassamme täällä Jerusalemissa. Kun jogurttipikari maksaa saman verran kuin maitolitra ja leipäkin on Suomen hinnoissa ei paljon naurata. Varsinkin kun se maitolitra maksaa puolet enemmän kuin Suomessa... Sääliksi käy paikallisia, joiden monien ostovoima on vielä paljon pienempi kuin meillä. Ja tästä lähtien meillä syödään enemmän kaurapuuroa, eikä jogurttia saa kuin korkeintaan yhden päivässä. Onneksi sentään kasvikset ja hedelmät ovat (vielä) suhteellisen halpoja. Harmi vain, että niiden menekki ei ole järin suuri herrojen keskuudessa.

Kummassakin maassa on omat hyvät ja omat huonot puolensa. Ja sitten on paljon niitä asioita, joista ei voi sanoa, ovatko ne hyviä vai huonoja. Ne vain ovat. Asioita nyt vain tehdään eri tavalla eri puolilla maailmaa, eikä toisen tapa ole sen oikeampi vai väärempi kuin meidänkään. Astiat voi tiskata tiskiharjalla tai sienellä ja puhdasta tulee molemmilla tavoilla. Uusi viikko voi kalenterissa alkaa sunnuntaina tai maanantaina, mutta aika kuluu joka tapauksessa. Ja laskut pitää maksaa, joko nettipankissa tai pankin palvelutiskillä. Mutta maksettava ne on joka tapauksessa. Ihmisissäkin on omat hyvät ja huonot puolensa. Suomalaiset ovat suomalaisia ja israelilaiset isralilaisia, hyvässä ja pahassa. Välillä huomaa pitävänsä enemmän toisista, välillä taas toisista, vähän tilanteesta ja omasta mielentilasta riippuen. Mutta se ero maiden välillä on, että vain Suomessa voi tavata sukulaisia ja vanhoja ystäviä. Sellaisia ihmisiä, joille ei tarvitse kertoa koko elämäntarinaansa, koska he tuntevat sen jo, ja ovat itse olleet mukana monissa sen vaiheissa. Vain Suomessa voi oikeasti tuntea olevansa omiensa joukossa; ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa hiljaisuudellaan; jakaa samat kollektiiviset kokemukset ja muistot, kuten mämmin, Linnanjuhlat tai juhannussaunan; tietää, että sinua rakastetaan, vaikkei sitä ääneen sanottaisikaan.

Suomen kesäaamun kauneutta

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Mutta entäs jos pitääkin enemmän mustikka-piirakasta kuin mansikkapiirakasta? Ja mustikkakeitto on mansikakeittoa parempaa? Toisaalta, tuoreet mansikat kermavaahdon kanssa ovat mustikoita parempia. Eikä ole mansikkatäytekakun voittanutta. Miten voisi saada molempia?

Jo joutui armas aika... (kirjoitettu kesäkuussa)

”ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.” Paitsi, että meidän parvekettamme eivät kyllä korista kukkaset, ellei tekokukkia lasketa. Tämä emäntä ei ole viherpeukalo, kuten ei jauhopeukalokaan… No, kukkaset olisivat kuolleet viimeistään kesäloman aikana, joten turhaa vaivaa se niiden hoitaminen olisi ollut kuitenkin.

Suvivirsi ei kaikunut, mutta herrat seitsemän vee ja melkein kuusi vee saivat silti todistuksensa. Käsittämätöntä, että herrojen ensimmäinen kouluvuosi uudessa koulussa on nyt ohi. Juuri eilenhän he aloittivat koulun täysin kielitaidottomina ja nyt he jo juttelevat kavereiden kanssa sujuvasti englanniksi. Kun itsekin pystyisi juttelemaan noin sujuvasti hepreaksi… Kun vertaan omaa ensimmäistä kouluvuottani poikien ensimmäiseen kouluvuoteen, niin pakko on myöntää, että kyllä herrat ovat oppineet aika paljon enemmän kuin minä aikoinaan. Ihan ilman uutta kieltäkin.

Kesäloman myötä Suomi kutsuu meitä. Matkalaukut ovat jo melkein pakattuna ja äiti on jo ihan puhki-poikki-väsy, vaikka lentokentälle lähdetään vasta huomenna. Onneksi olemme menossa Suomeen ja mummolaan, joten pakkaamisen kanssa ei tarvitse olla ihan niin tarkka. Kaikkea saa kaupasta ja jos ei saa, niin sitä ei sitten tarvita. Muutenkin olen jättänyt ihan tarkoituksella aika paljon hankintoja Suomeen. Esimerkiksi vaatteissa hinta-laatu –suhde on Suomessa parempi kuin täällä, joten vaatteita on turha raahata mukanaan kovin paljoa. Kosmetiikkakin on Suomessa halvempaa, joten mukaan ei lähde kuin hammasharjat ja –tahna. Tämä edellä mainittu ei tietenkään koske omaa meikkipussiani, vaikka sekin kyllä täydentyy Suomessa aika reippaasti. Hedelmät olisivat täällä tuoreita ja edullisia, mutta niitä emme taida kuitenkaan pakata mukaamme.

Herrat odottavat suomenlomalta ennen kaikkea uimista, trampoliinia ja kunnon suomalaista ruokaa eli nakkia ja muusia, Saarioisten äitien pinaattilättyjä ja ruisleipää (herra seitsemän vee). Ruisleipää odotamme myös Isäntä ja minä, kuten myös kunnon suomalaista kahvia – ja Saarioisten äitien pinaattilättyjä. Eipähän tarvitse tapella herrojen kanssa ruokailusta. Lomaani tulee kuulumaan myös suomenkielistä lukemista, ystävien ja sukulaisten tapaamista, lisää suomenkielistä lukemista ja maaseudun rauhaa. Vaikka emme me missään suurkaupungissa asu nytkään (siis käytännössä. Teoriassa me asumme suurkaupungissa, mutta ei se kyllä siltä tunnu). Mutta on ihan eri asia kävellä hiekkatietä tai metsäpolkua kuin asvalttia pitkin. Ja herroille on ihan eri asia leikkiä mummolan pihassa kuin parvekkeella tai leikkikentällä.

Ehkä eniten kuitenkin odotamme sitä, että saamme olla hetken tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Kotona Suomessa. Ja samalla tiedän sen, että asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Me emme ole enää samoja ihmisiä kuin lähtiessämme. Ja Suomi ei ole enää se sama Suomi, josta lähdimme. Toki suurin osa asioista ja ihmisistä on ihan ennallaan, mutta silti. Vaikka onkin mukava mennä takaisin kotiin, olisi myös mukava jäädä tänne kotiin. Kun on kaksi kotia, ei aina tiedä, kummassa olisi helpompi. Ja se siirtyminen kodista toiseen ei ainakaan ole helppoa… Toivon vain, että herrat voisivat nauttia Suomessa olostaan. Ja että heistä olisi silti mukava palata syksyllä kotiin Israeliin.

(Tämä teksti on kirjoitettu jo kesäkuussa, ennen Suomeen lähtemistä. Mutta sitten en saanutkaan julkaistua sitä heti kirjoittamisen jälkeen jonkin teknisen ongelman takia. Sitten iski lähtökiire, enkä Suomessa enää muistanut koko kirjoitusta. Nyt kesälaitumilta palattua löysin tekstin ja ajattelin julkaista sen näin jälkikäteen. Saattepahan tietää näin jälkikäteen, mitä lomaltamme odotimme. Ja kyllähän se aikalailla odotusten mukaisesti menikin.)

Suhteellista köyhyyttä

Lapseni ovat kuolemassa nälkään. Tai ainakin he itse tuntuvat olevan sitä mieltä. Minä ja Isäntä taas olemme sitä mieltä, että jos lapset syövät lämpimän aterian edes kolme kertaa viikossa, asia on kunnossa. Ei, kyse ei ole siitä, etteikö meillä laitettaisi ruokaa tuota useammin (vaikka laiska kokki olenkin). Herra 7 vee vain kieltäytyy syömästä makaronia, nakkia, lihaa (paitsi juuri paistettua jauhelihaa), herneitä, tomaattia tai mitään muutakaan punaista tai vihreää – tai keltaista tai oranssia tai minkään muunkaan väristä. Herra 5 vee puolestaan ei vatsansa takia voi nauttia maitotuotteita, eikä myöskään suostu maistamaan korvaavia tuotteita (tämä ei tietenkään koske maidotonta jäätelöä tai soijasuklaavanukasta). Lisäksi hän kieltäytyy – ilmeisesti jonkinlaiseen eettiseen vakaumukseen perustuen – syömästä mitään, mitä puput voisivat käyttää ravinnokseen. Ja listan lopuksi tulevat kana, riisi, kaikki terveellinen ja kaikki (vanhempien mielestä) hyvän makuinen. Herra 3 vee onneksi on kaikkiruokainen, ainakin siihen saakka, että vanhemmat veljet kertovat hänelle lautasella olevan ruuan olevan pahaa, suorastaan syömäkelvotonta. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä se, että Isäntä ei syö herkkusieniä, maksaa tai puolukkaa (ei aiheuta ongelmia näillä leveysasteilla) ja minä en voi syödä vehnää, alkaa perheen yhteinen ruokavalio olla aika… ööö… suppea.

Tunnustan, nappasin tämän kuvan mosambikilaislapsista netistä, ihan vaan tämän kirjoituksen kuvitukseksi

Omassa lapsuudessani sain aina kuulla tarinoita Afrikan nälkää näkevistä lapsista, jos ruoka ei muuten kadonnut lautaselta tarpeeksi nopeasti. Samalla tositarinalla lienee kasvatettu koko sukupolveni, mutta nykyisin moinen syyllistäminen ei taida olla enää muotia. Ei hätää, meidän ei tarvitse vedota afrikkalaisiin lapsiraukkoihin. Me voimme Isännän kanssa todeta pojille, että ”tänäkin päivänä moni äiti tässä kaupungissa miettii, mistä saisi lapsilleen ruokaa”. Toistaiseksi taktiikkamme ei ole juuri tuottanut tulosta, mutta ainakin se on saanut itseni miettimään köyhyyttä ja sen suhteellisuutta. Meidän ei tarvitse minään päivänä miettiä, onko meillä varaa ruokaan, vaikka ruokakaupassa onkin syytä vähän vilkuilla tarjouksia, sen verran kallista ruoka täällä(kin) on. Mutta joka päivä on ruokaa kuitenkin saatu ostettua, samoin kuin vaatteita, lämpöä, lääkkeitä ja vähän ylimääräistä luksustakin, kuten suklaata (äidille) ja leluja (lapsille). Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole monissa israelilaisissa lapsiperheissä, eikä varsinkaan täällä Jerusalemissa.

Vaikka Israel onkin monilla mittareilla kehittynyt länsimaa, jossa elintaso on korkea, teknologia huippua ja hinnat Suomen tasolla, yhdessä asiassa Israel on – valitettavasti – OEDC-maiden ykkönen: Täällä on enemmän köyhiä kuin muissa OECD-maissa. Israelilaisista joka viides määritellään köyhäksi ja lapsista jopa joka kolmas elää köyhyysrajan alapuolella. Suurin osa näistä köyhistä on joko arabeja tai uskonnollisia juutalaisia (haredeja) ja tästä johtuen köyhyys on keskittynyt nimenomaan tänne Jerusalemiin. Yhdistävänä tekijänä arabeilla ja haredeilla on korkea työttömyysaste ja lasten suuri lukumäärä. Esimerkiksi haredimiehistä yli puolet on työelämän ulkopuolella ja lapsia heillä on keskimäärin viisi tai kuusi, monissa perheissä tosin lapsia on paljon tätäkin enemmän. Ei siis liene mikään ihme, että juuri lapsiköyhyys on Israelissa niin korkea. Kuitenkin israelilainen köyhyys on länsimaista suhteellista köyhyyttä: Täällä niin sosiaaliturva kuin yhteisökin huolehtivat siitä, että kenenkään ei tarvitse kuolla nälkään tai elää taivasalla, vaikka välillä tiukkaa olisikin. Ruoka riittää, vaikka välillä siitä pitääkin maksaa liikaa perheen tuloihin nähden. Mutta absoluuttinen köyhyys, jota koetaan monessa kehitysmaassa, on täällä(kin) kuitenkin äärimmäisen harvinaista.

Kävimme Isännän kanssa katselemassa vähän parempaa - ja kalliimpaa - asuinaluetta Jerusalemissa. Ja ihan vähän vaan kadehtimassa...

Kaikki on niin suhteellista, köyhyys varsinkin. Sitä tuntee itsensä aina niin köyhäksi, kun hakee herroja koulukavereiden synttäreiltä: Diplomaattiperheet ja YK:n ”herra isoherrat” asuvat ihan vähän vaan hienommilla asuinalueilla kuin me ja ajelevat ihan vähän vaan hienommilla autoilla kuin me. Jälkimmäinen ei kyllä ole edes kovin vaikeaa, sillä me emme omista autoa, vaan kuljemme julkisilla tai hätätilanteessa taksilla (jotka onneksi ovat täällä todella halpoja). Meidän herrojemme synttäreitä ei ole järjestetty – eikä tulla järjestämään – ravintolassa, lastenmuseossa tai eläintarhassa, eikä juhlilla nähdä taikuria tai pelleä, joka taiteilee ilmapalloista koiria ja kukkia. Ja tuskin vieraat saavat myöskään hauskaa kasvomaalausta, ellei sitten yhtäkkiä ystäväpiiristämme ilmoittaudu joku maalaustaitoinen. Ihan tylsää ja ihan köyhää, pelkkää täytekakkua, ilmapalloja ja vapaata riehumista… Ja sitten sitä taas muistaa, miten rikas ja etuoikeutettu sitä onkaan. Kaikki on vaan niin suhteellista.

Kuka sitten on ihan oikeasti köyhä ja kuka rikas? Se riippuu varmaan paitsi siitä, keneltä kysytään, myös siitä, mitä köyhyydellä ja rikkaudella tarkoitetaan. Vaikka ihmisellä olisi rahaa kuin roskaa, hän voi silti kokea itsensä köyhäksi, jos hänellä ei ole jotain mitä hän todella haluaisi. Ja se Afrikan nälkäinen lapsi voi kokea itsensä rikkaaksi, jos hänellä on katto päänsä päällä ja tänään ruokaa vatsansa täytteeksi – ja perhe, ystäviä ja rakkautta. Minulla on kaikki, mitä minä ihan oikeasti tarvitsen elämiseeni ja ollakseni onnellinen: Perhe, ystäviä, koti, ruokaa joka päivä, mielekäs työ. Uskoa, toivoa ja rakkautta, sekä vielä pienenä luksuksena parveke, josta avautuu upea maisema ja puolet vuodesta paistava aurinko. Ja kuppi kahvia kera hyvän suklaan. Taidan olla suorastaan rikas.

Maisema parvekkeelta

Shabat shalom - tavallaan

Blogini nimi Shabat balagan sai ihan uuden ulottuvuuden tuossa muutama viikko sitten. Olimme nimittäin silloin Isännän kanssa sapattiaterialla erään ortodoksijuutalaisen rabbi Mordechain kotona. Vieraina oli meidän lisäksemme toistasataa muuta nälkäistä tai uteliasta. Ja kun tavalliseen ruokailutilaan ja olohuoneeseen mahdutetaan sellainen määrä väkeä, tuloksena ei voi olla mikään muu kuin balagan, kaaos.

Rabbi Mordechai perheineen on järjestänyt kaikille avoimia sapattiaterioita jo yli kymmenen vuoden ajan ja niinpä joka sapatti heidän kotinsa täyttyy ateriavieraista. Välillä vieraita on vain muutama kymmenen, välillä taas osa vieraista joudutaan käännyttämään ovelta pois tilan loppuessa. Tosin tilaa yritetään kyllä löytää kaikin keinoin, jotta kaikki halukkaat mahtuisivat sisään. Niinpä sisällä vallitseekin hyvin tiivis ja lämmin tunnelma. Kirjaimellisesti. Ateria on kaikille maksuton ja kaikki ovat yhtä tervetulleita: Juutalaiset, kristityt, ateistit, opiskelijat, lapsiperheet, yksinäiset, uskonnolliset, maallistuneet, vakaumukselliset ja uteliaat. Kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on – tai ainakin melkein kaikille. Ja sopu sijaa antaa…

Sapattiateria oli melkoinen kokemus. Ruoka oli yksinkertaista, mutta hyvää, ja sitä oli riittävästi. Päädyimme Isännän kanssa samaan pöytään  muutaman uskonnollisten juutalaisnuorukaisten ja parin uteliaan turistin kanssa. Pöydän juutalaiset ottivat isännän roolin ja selittivät meille muille, mitä aterian aikana tapahtuu ja miksi. Ateria alkoi luonnollisesti leivän ja viinin siunauksella. Leipä tarkoitti tällä aterialla useita valtavan kokoisia challa-pitkoja, jotka muistuttivat lähinnä jättiläisen pullapitkoja. Pöytäisäntämme selitti meille ylpeänä challan ainutlaatuisuutta: Challa on erityinen leipä, jota syödään vain sapattiaterialla ja saimme kuulla, että ”mistään muualta ette saa mitään vastaavaa”. Jätimme kertomatta, että sekä maultaan että ulkomuodoltaan challa muistuttaa erehdyttävästi suomalaista pullaa, jota nautitaan rituaalinomaisesti sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen järjestettävällä uskonnollisella aterialla. Viinin sijaan pullaa vain nautitaan mustan, usein maidolla laimennetun kuuman juoman kanssa. Joka uskonnolla on omat rituaalinsa…

Aterian aikana rabbi Mordechai kertoi meille kaikille sapatin merkityksestä, samoin kuin hän kävi läpi lähestyvän shavuotin (helluntain) merkitystä. Koska paikalla oli sekä paikallisia että ulkomaalaisia Mordechai toisti kaikki puheensa sekä hepreaksi että englanniksi. Koko ajan hänen puhuessaan ateria jatkui omalla painollaan Mordechain lasten toimiessa tarjoilijoina. Täysiä ruokatarjottimia ja –lautasia nosteltiin ihmisten päiden yli ja vesipulloja ja servettejä kierrätettiin tarpeen mukaan pöydästä toiseen. Tästä täydellisesti välittämättä tai häiriintymättä Mordechai jatkoi opetuspuhettaan, toivoen vain välillä hiljaisuutta, jotta hänen puheensa voitaisiin kuulla kaukaisemmissakin pöydissä. Välillä lauloimme yhdessä sapattilauluja. Tosin ”laulaminen” on ehkä hieman väärä sana: Koska läheskään kaikki eivät osanneet laulun sanoja, suurin osa vain hyräili mukana. Ja koska sävelkin on hukassa suurelta osalta ateriavieraita, tuloksena oli epämääräistä, etäisesti jotain heprealaista sävelmää muistuttavaa mölinää. Mutta kaikilla oli mukavaa ja sehän lienee pääasia.

Mikä sitten saa rabbi Mordechain ja hänen perheensä avaaman kotinsa ovet viikosta toiseen täysin tuntemattomille ihmisille? Varmasti osittain siksi, että he haluavat auttaa yhteisönsä yksinäisiä ja huono-osaisia jäseniä. Juutalaisuudessa perhe ja yhteisö ovat äärimmäisen tärkeitä ja sapattiateria on tuon yhteisöllisyyden ja perheyhteyden ilmentymismuoto. Siksi kenenkään ei pitäisi olla yksin sapattina ja nauttia perjantain ilta-ateriaa yksin. Mutta varmasti aivan yhtä tärkeä motiivi rabbi Mordechaille ja hänen perheelleen on se, että sapattiateriat toimivat kiinnostuksen herättäjinä. Ne kutsuvat uskostaan luopuneita takaisin juutalaisuuteen ja samalla herättävät ei-juutalaisten kiinnostusta juutalaisuutta kohtaan. Minun täytyy tunnustaa, että rabbi Mordechain idea on suorastaan loistava. Ja täysin vapaasti kopioitavissa. Siispä kaikki kutsumaan ystäviä ja kadunmiehiä kirkkokahveille perinteistä pullaa nauttimaan ja keskustelemaan.

Abrahamin lapset

Patriarkkojen hauta ulkoapäin

Kävimme isännän kanssa muutama päivä sitten Hebronissa katselemassa ja kuuntelemassa millaista on elämä yhdessä Israel-Palestiinan kiistellyimmässä ja pyhimmässä kaupungissa. Hebron on pyhä kaupunki niin juutalaisille kuin muslimeillekin (ja miksei kristityillekin), sillä perimätiedon mukaan kantaisä Abraham eli siellä ja hänet on haudattu juuri Hebroniin. Kaupungin keskus on Patriarkkojen hauta, valtava kivinen rakennus, jonka sisältä löytyvät Abrahamin ja Saaran, Iisakin ja Rebekkan sekä Jaakobin ja Lean hautamuistomerkit. Itse haudat ovat jossain syvällä rakennuksen alla olevassa luolassa. Paikka on juutalaisuuden toiseksi pyhin paikka heti Jerusalemin Temppelivuoren jälkeen ja islamin neljänneksi pyhin paikka Mekkan, Medinan ja Jerusalemin al-Aksan (Temppelivuorella) jälkeen. Patriarkkojen hauta on jaettu juutalaisten ja muslimien kesken niin, että toinen puoli rakennuskompleksista on moskeija ja toinen puoli taas synagoga. Abrahamin hautamuistomerkki on puoliksi moskeijan ja puoliksi synagogan puolella ja muistomerkin kohdalla Abrahamin jälkeläiset erottaa toisistaan luodinkestävä lasi. Me kristityt saamme vierailla kummalla puolella haluamme, mikä onkin kohtuullista, sillä ison osan rakennuksesta rakensivat aikoinaan ristiretkeläiset – paikalta löytyy siis tavallaan myös kirkko, sillä koko rakennus on aikoinaan toiminut kirkkona.

Kuten Patriarkkojen hauta, myös koko Hebronin kaupunki on jaettu juutalaisten ja palestiinalaisten kesken. Kaupungissa asuu parisataatuhatta palestiinalaista ja muutama sata juutalaista siirtokuntalaista. Lisäksi kaupunkiin on sijoitettu parituhatta israelilaissotilasta turvaamaan rauhaa ja järjestystä. Siirtokuntalaiset asuvat tietyillä kaduilla, eristettyinä palestiinalaisista. Tai toisin päin kääntäen: Palestiinalaiset asuvat tietyillä alueilla, eristettyinä siirtokuntalaisista. Siirtokuntalaiset voivat liikkua vain tietyillä kaduilla, tiettyjä reittejä pitkin. Toisaalta myös palestiinalaiset voivat liikkua vain tietyillä kaduilla, tiettyjä reittejä pitkin. Ainoat, jotka voivat liikkua missä ja miten haluavat, ovat israelilaissotilaat ja ulkomaalaiset turistit. Koko Hebron on kuin Patriarkkojen hauta: Yhteinen, jaettu, eristetty, pyhä ja äärimmäisen tärkeä. Ja toinen osapuoli on tehnyt väärin omiessaan sen itselleen.

Toinen. Me. He. Väärin. Paha. Siirtokuntalaiset. Palestiinalaiset. Muslimit. Juutalaiset. Tiesulku. Molotovin coktail. Terrori-isku. Laiton. Laillinen. Historia. Oikeus. Oikeudenmukaisuus. Ihmisoikeus. Rauha. Toinen. Me. He.

Kuulimme kaksi tarinaa Hebronista, palestiinalaisten ja siirtokuntalaisten. Kuulimme tarinoita kahdesta Hebronista, juutalaisesta ja palestiinalaisesta. Kuulimme tarinoita väkivallasta, laittomuudesta, historiasta, oikeudenmukaisuudesta… Tarinoita Meistä ja Heistä. Oli vaikea uskoa, että ihmiset puhuivat samasta kaupungista, samasta historiasta, samoista tapahtumista. Vaikka eiväthän he puhuneetkaan. He kertoivat omaa tarinaansa, omaa totuuttaan. Ja kuulijan vaikea tehtävä on yrittää ratkaista, kumpi on oikeassa. Tai ehkä kumpikin on oikeassa, sillä heidän kokemuksensa ovat heille aitoja, tosia. Eikä ulkopuolinen kuuntelija voi sanoa kertojalle, ettei hänen tarinansa olisi tosi. Ettei hän olisi oikeassa, kertoessaan kaikesta siitä kauheasta, mitä Toiset ovat hänelle, hänen perheelleen ja hänen kansalleen tehneet.

Tässä maassa joka asiasta tuntuu olevan vähintään kaksi erilaista kertomusta. Kertomusta, jotka eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Historiallinen totuus tuntuu täällä olevan täysin tuntematon käsite. Tai toki Totuus on olemassa: Se on se, mitä tapahtui Meille, mitä Me teimme Heille ja mitä He tekivät Meille. Totuus on se, mitä Me koemme, näemme, teemme, kohtaamme… Ja He valehtelevat, muuttavat Totuutta, unohtavat Totuuden, kirjoittavat Historian uusiksi… Ulkomaalainen kuulija ja tarkkailija on vaikean valinnan edessä: Mikä on Totuus? Kenen Totuus on oikea? Vai onko sellaista edes olemassa?

Meillä ulkopuolilla on oikeastaan kolme vaihtoehtoa, joista valita. Monet valitsevat puolensa ja Totuutensa: He puolustavat joko juutalaisten tai palestiinalaisten kertomusta ja Totuutta. Ehkä onkin helpompi, jos valitsee puolensa. Silloin ainakin tietää, ketkä ovat hyviä ja ketkä pahoja, ketkä ovat oikeassa ja ketkä väärässä. Mutta entä jos todellisuus ei olekaan niin yksinkertainen? Entä jos kumpikin osapuoli on oikeassa ja kumpikin osapuoli on väärässä? Entä jos kumpikin osapuoli on syyllistynyt kamaliin rikoksiin toista osapuolta kohtaan ja jos kumpikin osapuoli on uhri? Ehkä helpompaa on sittenkin olla valitsematta puoltansa, pysytellä täysin ulkopuolisena koko konfliktista. Elää kauniissa Pyhässä Maassa, katsella taivaan lintuja ja kedon kukkia, kuunnella kumpaakin osapuolta vuoronperään ja unohtaa välittömästi kaikki kuulemansa ja näkemänsä vääryys. Uskotella itselleen, että minä en voi ymmärtää tätä monimutkaista ongelmavyyhtiä, en voi elää näiden ristiriitojen kanssa. Pysyä ulkopuolisena ja puolueettomana.

Kolmas vaihtoehto on kaikkein vaikein: Se on yritys ymmärtää, halu kuunnella, tutustua, kulkea rinnalla, kohdata ristiriidat – ja samalla yrittää pysyä puolueettomana. Se on halua rakastaa molempia, juutalaisia ja palestiinalaisia. Halu nähdä kummassakin osapuolessa Ihminen, kaikkine virheineenkin. Jumalalle rakas Ihminen, langennut ja syntinen, mutta silti rakas lapsi. Abrahamin lapsi.

  

Abrahamin hautamuistomerkki moskeijan puolelta kuvattuna

Muurien varjossa

Herra 7 veen suurimmat toiveet Israeliin muutettaessa olivat oppia nopeasti englantia ja nähdä muuri. Molemmat toteutuivat, vaikkakin englannin oppiminen ei ehkä sujunut ihan niin nopeasti kuin mitä herra toivoi. Muureja hän on saanut kyllä nähdä senkin edestä, tämä kun tuntuu olevan muurien(kin) luvattu maa.

Damaskosportti

Jerusalemin Vanha kaupunki on muurien ympäröimä. Se on ollut sitä jo muutaman tuhannen vuoden ajan, vaikka muurit ovat kyllä ihmeellisesti vaihtaneet paikkaa vuosisatojen saatossa. Muutamaankin otteeseen, jos tarkkoja ollaan. Muurin harjalta kaupunkia ovat puolustaneet milloin juutalaiset, milloin kristityt tai muslimit. Ja muurien toisella puolella kaupunkia on piirittänyt valloittaja toisensa jälkeen. Välillä muurit ovat kestäneet ja tarjonneet suojan kaupungin asukkaille. Välillä taas muurit ovat murtuneet ja Jerusalem on vaihtanut hallitsijaa. Vanhat muurit on purettu ja uudet rakennettu tilalle paitsi taistelun jälkeen, myös kaupungin kasvaessa.  Jerusalemin muurien sisäpuolella on oma maailmansa: Turistien Jerusalem, basaarien Jerusalem, kirkkojen, synagogien ja moskeijoiden Jerusalem, pyhä kaupunki, Kultainen Jerusalem, muistojen Jerusalem… Vaikka onkin ah, niin klisee sanoa ”jos vain kivet osaisivat puhua”, tahtoisin silti kuulla Jerusalemin kivien tarinoita.

Länsimuuri, Itkumuuri, Kotel, Temppelin muuri… Kaikki, mitä on jäljellä kerran niin mahtavasta Jerusalemin temppelistä. Muuri, jossa juutalaiset uskovat Jumalan läsnäolon shekinan olevan voimakkaampi kuin missään muualla. Paikka, josta on suora linja ylös Taivaaseen. En tiedä, onko paikka yhtään sen pyhempi kuin mikään muukaan paikka maailmassa, mutta jos rukous voi pyhittää paikan, niin tämä paikka ainakin on pyhitetty. Päivästä toiseen uskonnolliset juutalaiset täyttävät muurin edustan, koskettavat muurin kiviä ja lausuvat rukouksensa. Muurin edusta on jaettu miesten ja naisten puoliin, joita erottaa toisistaan seinä. Miesten puolella miehet paitsi rukoilevat, myös tutkivat Kirjoituksia, viettävät juutalaisia juhlia laulaen ja tanssien, juhlivat poikien Bar Mitsva –juhlia ja jälleen rukoilevat. Naisten puolella taas rukoillaan, rukoillaan ja rukoillaan – sekä tietysti kurkistellaan seinämän toiselle puolelle poikien, veljien ja lastenlasten Bar Mitsva –juhlia.

Eristysmuuri, aparthaidmuuri, uusi Berliinin muuri… Metrien korkuinen betonimuuri, joka halkoo palestiinalaisalueita. Erottaa perheet oliivipuistaan ja viljelyksistään. Estää ihmisten pääsyn Jerusalemiin töihin, sukulaisten luo tai Temppelivuorelle rukoilemaan. Pakottaa ihmiset jonottamaan tuntikausia tarkistuspisteillä, jotta he pääsisivät muurin toiselle puolelle. Muuri, joka kulkee Israelin ja palestiinalaisalueiden rajalla, tosin usein kaukana rajasta. Muuri, joka erottaa kansat toisistaan ja estää rauhan syntymisen.

Muuri Betlehemissä

Turvamuuri, turva-aita, suoja-aita… Verkkoaitaa ja piikkilankaa, joissakin erityisen haastavissa paikoissa betonimuuria. Aita, joka suojelee siviilejä terrori-iskuilta. Aita, joka estää terroristien pääsyn juutalaissiviilien keskelle. Helpottaa turvallisuusviranomaisten työtä ja hankaloittaa terrori-iskujen toteuttamista. Erottaa toisilleen välillä vihamieliset ihmisryhmät toisistaan. Estää kivien ja polttopullojen heittelyn autotielle.  Aita, joka suojelee elämää.

Muuri. Ihmisten välillä, ihmisten ympärillä. Muuri, joka erottaa ihmiset toisistaan. Muuri, joka estää pääsemästä lähelle, näkemästä, koskettamasta. Muuri, joka suojelee ja pitää kaukana. Muuri, joka ympäröi sydäntä.

Vuosikatsaus

Vuosi sitten ihmettelimme Tel Avivin helteessä, mitä ihmettä olemme oikein menneet tekemään? Muuttaa nyt ulkomaille kolmen pienen lapsen kanssa, täysin tuntemattomaan maahan ja kaupunkiin, kauas kaikista turvaverkoista. Varsinkin, kun meitä pidetään Isännän kanssa yleisesti kohtuullisen fiksuina ja suhteellisen harkitsevina ihmisinä. Ja siinä me nyt sitten olimme, ahtautuneena yhteen pieneen huoneeseen viiden ison matkalaukun (melkein tarkalleen 30kg/laukku) ja kolmen ylipirteän pikkumiehen kanssa. Me aikuiset taas olimme niin väsyneitä, että olimme nukahtaa istuallemme. Ero lasten ja vanhempien vireystilassa selittyi paitsi stressin määrällä, myös sillä, että lapset olivat nukkuneet lentokoneessa ja –kentällä, toisin kuin vanhempansa. Joten lukitsimme huoneen ovet ja ikkunat, laitoimme läppäriin piirretyn pyörimään ja ilmoitimme herroille, että äiti ja isi ovat nyt vähän väsyjä… No, vähän väsyjä äiti ja isi ovat edelleen, vuotta myöhemmin, mutta nyt onneksi voimme vuorotellen vetäytyä päiväunille suljetun makuuhuoneenoven taakse, omaan sänkyyn.

Vuosi on pitkä ja samalla kuitenkin lyhyt aika. Paljon on ehtinyt tapahtua, paljon on ehditty kokea ja oppia. Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisimme muuttaneet tänne vasta muutama viikko sitten. Vuosi sitten elimme lähinnä pelkillä nakeilla ja pitaleivällä, sillä emme löytäneet kaupasta vielä muuta. Sitten pikkuhiljaa aloimme löytämään jogurttia, mehua, Vaasan näkkileipää(!), juustoa ja muuta tarpeellista. Saarioisen pinaattilätyt ja Atrian lihapullat ovat edelleen kateissa, mutta toivo elää… Vuosi sitten tarvitsimme karttaa lähimmälle leikkikentälle menemiseen, nyt uskaltaudumme jo Vanhaan kaupunkiin ilman karttaa (vaikka se ei kyllä aina kannattaisikaan). Alussa jo pelkkä ruokakaupassa käyminen aiheutti ahdistusta, nyt siihen vaaditaan vähintään posti- tai pankkireissu. Tosin syynä ei niinkään ole asioinnin vaikeus, vaan se, että jonot ovat pitkät ja asioiden hoitaminen vie kohtuuttoman paljon aikaa. Ja sitten onkin jo kiire seuraavaan paikkaan, lapsilla on nälkä tai vähintään vessahätä ja kotona odottaa tiskivuori…

”Joko kaduttaa, että lähditte?” kyseli vanhempi sukulainen toiveikkaasti, kun kävin alkuvuodesta Suomessa (Hänen mielestään mielekästä elämää ei ole kotikunnan rajojen ulkopuolella). Kysyjän ilmeiseksi pettymykseksi jouduin sanomaan, että ei kaduta. Kertaakaan emme ole katuneet tänne muuttoamme. Toki on ollut päiviä, jolloin olemme mielissämme toivottaneet tämän maan asukkaineen sinne, missä pippuri kasvaa… (Ai niin, mehän olemmekin jo siellä.) Kun kodinkonehuollon ”Josi” lupaa tulla ”ennen sapattia” (tällä vai ensi viikolla?); kun pyykit muuttuvat kaapissa kosteammiksi kuin kuivausrummusta tullessaan; kun taksikuski yrittää pyytää kaksinkertaista hintaa matkasta; kun verhotanko tippuu alas oltuaan paikoillaan pari viikkoa… Naapurin arabikylässä pidetään kovaäänisiä juhlia aina silloin, kun haluaisin saada nukuttua ja rukouskutsu herättää herra 5 veen aamulla ihan liian aikaisin. Kaupasta ei koskaan löydä sitä, mitä tarvitsisi ja kaupan aukioloajat ovat muutenkin mitä sattuu. Kesällä on liian kuuma ja talvella sataa. Ihmiset ovat töykeitä ja huutavat koko ajan kännyköihinsä tai toisilleen. Sapattina koko kaupunki pysähtyy, paitsi herrojen luokkakaverit, jotka juhlivat synttäreitään. Ja eikun taksikuskin kanssa riitelemään, jotta herra pääsee kaupungin toiselle puolelle kuivaa ja mautonta kakkua syömään… Mutta kaduttaako? Ei.

Aurinko paistaa kuitenkin useimpina päivinä ja kurahousuja tarvitaan vain parina päivänä vuodessa. Ihmiset ovat pääsääntöisesti ystävällisiä ja auttavaisia, kunhan itse muistaa hymyillä. Vanhan kaupungin kauppiaat laskevat hintoja heti, kun huomaavat asioivansa paikallisen kanssa turistin sijaan – ja sitten yhdessä voidaan päivitellä (amerikkalaisten) turistien käytöstä, säätä, liikennettä ja mitä milloinkin. Terveydenhuolto pelaa, mikä on loistava asia korvavaivaisten herrojen kannalta. Muutenkin elämä herrojen kanssa on täällä mukavan leppoisaa: Paikalliset lapset ovat niin villejä ja kovaäänisiä, että meidän mukulamme vaikuttavat suorastaan hyväkäytöksisiltä. Puutteellinen kielitaito ei täällä haittaa: jos keskustelukumppani ei puhuisikaan englantia paremmin kuin hepreaa (kuten usein on tilanne), häneltä riittää tahtoa ymmärtää huonoa hepreaa. Ja meitä huonon heprean puhujiahan tässä kaupungissa riittää… Herrat ovat nauttineet ympärivuotisesta (suomalaisesta) kesästä ja jatkuvista leikkikenttäkeleistä. Äiti taas on nauttinut siitä, että tänä vuonna ei ole tarvinnut kokea toppahaalarirumbaa. Koko perhe on nauttinut myös ”turistipäivistä”, täällä kun ei tarvitse lähteä kauas voidakseen kokea jotain uutta ja ihmeellistä (joka yleensä kyllä on vähintään tuhat vuotta vanhaa). Vuoden ehdottomia kohokohtia herroilla ovat olleet eläintarharetket, vierailut ritarilinnojen raunioilla ja ystäväperheen ritarilelut (ne eivät liity mitenkään tähän maahan, mutta herrat ovat silti niistä innoissaan). Vanhemmat taas ovat nauttineet siitä, että täällä ei tarvitse istua tuntikausia kuumassa autossa päästäkseen perille kohteeseen.  Parhaita hetkiä ovat olleet herrojen riemun ja innostuksen näkeminen. Kannatti sittenkin.

Toki joitakin päiviä ja hetkiä en olisi halunnut kokea. Miten vastata herra 5 veelle, joka kysyy surkeana, milloin muutamme takaisin Suomeen? Ja miten selittää hänelle, miksi me muutimme tänne, kauas kaikesta tutusta. Että täällä on nyt kotimme ja täällä me nyt olemme, toistaiseksi.  Miten selittää herra 7 veelle, että ilmahälytyssireenin soiminen ei ole vaarallista ja että meillä ei ole mitään hätää, vaikka kuitenkin joudumme menemään suojaan. Ja vielä vaikeampaa on yrittää selittää, miksi raketteja ylipäätään ammuttiin. Vaikein kysymys kuitenkin on, voiko hälytys tulla uudestaan. Haluaisin vastata, että ei voi, mutta järki sanoo, etten voi luvata sitä. Voin sanoa vain, että toivon ettei tule. Ja toivoa, että se riittää herra 7 veelle. Loppujen lopuksi nuo hetket ovat kuitenkin vain muutamia hetkiä ja kokonaisuudessaan ollaan plussan puolella.

Millaista on elämämme vuoden kuluttua? Toivottavasti olemme edelleen täällä ja vieläkään ei kaduta. Luultavasti kielitaitomme on kohentunut ja tunnemme vielä paremmin nykyistä kotikaupunkiamme ja kotimaatamme. Tai sitten olemme jossain muualla, Suomessa tai jossain. Yksi asia ainakin on varma: missä sitten olemmekin, olemme juuri siellä, missä meidän pitääkin olla. Jumalan kämmenellä.

Uskontokasvatusta

”Äiti, kuka siellä on tänään jumalana?” herra 3 vee kysyy herättyään kesken jumalanpalveluksen (Hänellä on paha tapa nukahtaa samalla sekunnilla, kun saarna alkaa). Vastaan, ettei kukaan ole alttarilla jumalana, sillä Jumala ei ole ei ihminen. ”Onko Jumala sitten nainen?” on seuraava kysymys, loogisesti. Kun perheessä on kolme poikaa, Isäntä ja äiti, looginen jako on a) ihmiset b) naiset (eli ne, joilla ei jostain ihmeellisestä syystä ole pippeliä). Herra 3 veen pettämättömän logiikan mukaan jumalanpalveluksessa on läsnä Jumala, ja todennäköisesti hän on se mies edessä alttarilla.

Välillä tuntuu, että jos lasten kasvattaminen ihmisiksi on haastavaa, vielä haastavampaa on heidän kasvattamisensa kunnon kristityiksi. Uskoa ei lapsiin voi (valitettavasti) siirtää, mutta sentään heille voi (yrittää) opettaa mihin ja miksi me uskomme. Ruoka- ja iltarukoukset kyllä sujuvat herroilta jo ihan itsestään, ilman vanhempien muistuttamista. Ja jumalanpalvelukseenkin heidät saa aina välillä ilman kovin suurta vastarintaa. Mutta jostain käsittämättömästä syystä tämän päivän pyhäkouluissa ei lapsille opeteta enää mitään – ainakin jos uskomme herroja. Tai ainakaan he eivät koskaan muista myöhemmin (eli noin kymmenen minuuttia pyhäkoulun loputtua), mistä pyhäkoulussa on puhuttu. Välillä herää epäilys, ovatko lapsukaiset koskaan koko pyhäkoulussa olleetkaan… Eikä tilanne ole kotona kovinkaan paljoa parempi: En tiedä onko vika lukijassa vai kuulijoissa, mutta raamatunkertomuksien lukeminen ääneen on välillä lievästi sanottuna turhauttavaa. Kertomuksen loputtua kuulijat eivät tiedä mistä tai kenestä kertomus kertoi ja lukija ei tiedä itkisikö vai nauraisiko.

Herrojen lempikertomus Raamatussa on Daavid ja Goljat. Ei siksi, että siinä kerrotaan Jumalan avusta heikoille. Eikä siksi, että siinä kerrotaan uskosta ja luottamuksesta Jumalaan. Ehei, lastenraamattujen kuvitus on tuon tarinan kohdalla aina kaikkein kiinnostavin: miekkoja, kilpiä, keihäitä ja rintapanssareita. Hyvänä kakkosena tulevat Joosua (paljon sotilaita) ja Jeesuksen vangitseminen (paljon sotilaita). Paavalilla oli selvästikin kokemusta pikkumiehistä hänen kirjoittaessaan pelastuksen kypärästä ja Sanan miekasta. Ainakin yhdessä kohdassa kirjettä kuulijoiden mielenkiinto oli taattu…

Jos joissakin asioissa kertaus olisikin vähän paikallaan (kuten siinä, onko Jumala alttarilla), toiset asiat taas ovat menneet erinomaisen hyvin perille. Harmi vaan, että kyse on kirkkohistoriasta. Ja harmi vaan, että kyseinen aikakausi on todennäköisesti kaikkein vähiten suosittu nykyisessä kotimaassamme. Onneksi naapurit eivät ymmärrä suomea, on hyvä lohtu silloin, kun jälkikasvu heristelee parvekkeella miekkojaan ja karjuu: ”Menkäämme Jerusalemiin, se on Jumalan tahto! Vapauttakaa Jerusalem vääräuskoisilta!”

Ehkä kaikki toivo ei kuitenkaan ole vielä mennyttä. Pääsiäisen aikaan Isäntä luki herroille pääsiäiskertomusta lastenraamatusta. Herra 5 vee kuunteli alahuuli väpättäen ja totesi lopuksi: ”Minä niin rakastan Jeesusta!”

Raamatun kertomuksia lapsille by Isäntä: Joona heitetään laivasta.

Pääsiäisajatuksia II

”Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: 'Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.'" Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.” (Luuk. 24:1-8)

Aurinko nousee. Jokainen yö päättyy aamuun, enemmin tai myöhemmin. Opetuslasten yö ei päättynyt auringonnousuun, vaan pimeys jatkui. Murheelliset naiset lähtivät aamulla haudalle huolehtimaan Jeesuksen ruumiista. He eivät surultaan ja järkytykseltään muistaneet Jeesuksen puheita. Niin eivät muistaneet opetuslapsetkaan; he, joille Jeesus oli puhunut niin monta kertaa kuolemastaan. Kaikki elivät yön pimeydessä, näkemättä aurinkoa.

”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.” Miksi me etsimme elävää kuolleiden joukosta? Jäämme Pitkäperjantain suruun, epätoivoon, vaikka kuolema on voitettu. Itkemme kuollutta Mestaria, emmekä näe elävää Vapahtajaa. Suremme menneitä syntejämme, emmekä riemuitse pelastuksestamme. Valitamme heikkouttamme ja pienuuttamme, emmekä luota Voittajan voimaan ja suuruuteen. Kuolema on voitettu, synnin valta on voitettu. Kristus nousi kuolleista, hän ei jäänyt hautaan. Emme vietä pääsiäistä Jeesuksen kuoleman muistoksi, vaan siksi, että hän nousi kuolleista ja hän elää. Jeesus kuoli meidän syntiemme tähden, meidän puolestamme, mutta se ei ole tarinan loppu. Pääsiäisaamuna aurinko nousi ja yö päättyi.

”Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.” Tajunnan räjäyttävä oivallus. Se on totta, Jeesus on noussut kuolleista. Kaikki, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut, ei ollutkaan vain pahaa unta, vaan osa Jumalan suurta suunnitelmaa. Jeesuksen kuolema ei ollutkaan suuri tragedia, vaan hänen tehtävänsä. ”Se on täytetty!” Yhtäkkiä opetuslasten elämä sai uuden suunnan. Yö painajaisineen oli ohi ja nyt oli aika aloittaa päivän työt. Maailmalle oli kerrottava suuri uutinen: Kristus on noussut kuolleista ja hän elää.

”Jeesus sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.” (Luuk. 24:46,47)  

Herra 5 vee suorittaa tarkistuksen: Hauta on tyhjä!