Miksi pitää lähteä?

”Miksi meidän pitää lähteä?” veljekset Ponteva ja Viulu kysyvät taas kerran. Veli Viulu toki haluaa palata Israeliin, mutta hän haluaa myös jäädä Suomeen. Ja ennen kaikkea hän haluaa tietä ”miksi?” Veli Ponteva ei halua missään nimessä palata, vaan jäädä tuttuun ja turvalliseen Suomeen (joka todellisuudessa on vieraampi kuin Israel, mutta tuntuu hänestä henkisesti turvallisemmalta). Miksi meidän pitää lähteä? Eikö joku toinen voisi mennä?

Veljesten kysymys ei ole minulle mikään uusi, olenhan itsekin pyöritellyt sitä vuosien mittaan monet kerrat. Onko pakko lähteä? On ja ei ole. Ei kukaan meitä pakota, ihan itse me vapaaehtoisesti lähdimme ja lähdemme taas. Ei ole mikään pakko lähteä. Ja silti on pakko lähteä. Emme voi olla lähtemättä. Koti-Suomeen jääminen ei ole vaihtoehto, vaikka se vaihtoehto meille onkin tarjottu ja tarjotaan edelleen. 

Kun aikoinaan mietimme lähtemistä, kuulimme seuraavan viisauden: ”Jos voit olla lähtemättä, silloin älä lähde.” Tajusimme, että emme voi olla lähtemättä. Jos emme lähtisi, miettisimme koko loppuelämämme, olisiko sittenkin pitänyt. Nyt meidän ei tarvitse miettiä sitä. Monta muuta asiaa ja ratkaisua mietimme kyllä varmaan vielä vanhainkodissakin. Ja veljekset mahtavat käsitellä ratkaisujemme seurauksia aikuisina terapiassa. No, ainakin olemme antaneet heille hyviä aineksia traumatisoitumiseen raahaamalla heidät ulkomaille lapsuuden herkiksi vuosiksi.

Eikö joku toinen voisi mennä? Totta kai voisi. Myyttinen ”joku toinen” voisi tehdä monta muutakin asiaa, kuten pestä pyykit tai siivota keittiön puolestani. ”Joku toinen” voisi rakastaa lähimmäisiä paremmin ja aidommin kuin minä. ”Joku toinen” voisi löytää paremmat sanat, oppia kielen nopeammin, ystävystyä helpommin, tehdä kaiken paremmin kuin minä. Mutta jostain syystä minut kutsuttiin, ei sitä toista. ”Joku toinen” sai oman kutsunsa, jonnekin muualle. Ja toivon, että hän vastasi omaan kutsuunsa myöntävästi. Tämä on minun kutsuni, minun lähtemiseni. 

En ollenkaan aina ymmärrä miksi. Miksi juuri meidän perheemme? Miksi juuri minä? Miksi juuri Israeliin, juuri nyt, juuri näihin tehtäviin, juuri tähän naapurustoon… Miksi? En tiedä vastausta. Tiedän ainoastaan, että Hän kutsui ja Hän lähettää. Hän on rakastanut ensin, lähettänyt oman Poikansa ensin. Tuohon rakkauteen saan luottaa tänäänkin. Luottaa siihen, että Hän tietää miksi. 

-- Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne
eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.
Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä,
niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella
ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella.

  Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa
vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo
ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän,
niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: 

se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan,

 ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän. 

Jesaja 55:8-11

Tulo- ja menoarvio

Ei, perheemme tulo- ja menoarviolla ei ole mitään tekemistä talouden tai budjetin kanssa (muuten kuin välillisesti). Välillä on vain hyvä pysähtyä arvioimaan ja pohtimaan, että olemmeko tällä kertaa tulossa vai menossa ja mistä tai minne. 

Perheemme nuorinkin jäsen, veli Jalkapallo, on ehtinyt elämänsä aikana asua neljässä eri osoitteessa ja kahdessa eri maassa, jos mukaan lasketaan vain yli vuoden kestänyt oleskelu ko. osoitteessa. Veli Pontevalla ja veli Viululla noita osoitteita on ehtinyt kertyä muutama enemmän, meistä vanhemmista puhumattakaan. Isäntä ei tosin ollut muuttanut kertaakaan elämässään ennen opiskelupaikkakunnalle muuttoa, hätinä oli raukka ollut yötä poissa kotoa ennen armeijaa. Minun muuttoni taas jakautuvat kahtia joko ”aikaan ennen muistikuvia” –muuttoihin varhaislapsuudessa ja sitten ”taasko me pakataan, kun ei edellisiäkään ole ehditty purkaa” –muuttoihin nyt aikuisuudessa. Ja sitten tähän päälle tulevat meillä kaikilla siirtymät Suomen ja Israelin välillä kesäisin (ja välillä muulloinkin). Aina ei siis ole ihan selvää, että missä mennään vai tullaanko sittenkin.

”No nytkö te tulitte sieltä Israelista Suomeen?” Ilmeisesti, koska sekä me että kysyjä olemme Suomessa, emme Israelissa. ”Millos te menette takaisin sinne vai menettekö te vielä?” Astetta vaikeampi kysymys, johon aina ei ole ihan selkeää vastausta. Tietysti silloin, kun lentolippu on varattuna tietylle päivälle, voi aina heittää tuon päivämäärän vastaukseksi. Mutta onko se niin yksinkertaista? Olemmeko me menossa vai tulossa? Ja mistä me tulemme ja minne me menemme? Yleensä lentolippuja varatessamme varaamme meno-paluu –lipun. Mutta silloin lipussa ”meno” on Suomeen ja ”paluu” Israeliin. Välillä taas Israeliin on vain ”meno” ja paluu jää avoimeksi. Paitsi kun viimeksi ostimme liput Suomeen reilu vuosi sitten. Silloin ostimme vain pelkän ”menon”, ilman paluuta. Yhdensuuntainen lippu antaa viestin, että olen jäämässä kohteeseen pidemmäksi aikaa, en vain menossa käymään. 

”Meno” viestittää, että lähdet jostakin, jossa olet ollut pidemmän aikaa. ”Paluu” taas – nimensä mukaisesti – puhuu paluusta sinne jonnekin, josta olet tullut. Eikun paluu sinne, mistä menit sinne, mistä nyt palaat. Eikun… Että ollaanko tässä nyt sitten tulossa vai menossa, lähtemässä vai palaamassa? Ota siitä sitten selvää… Toisaalta me palaamme Israeliin, toisaalta me menemme sinne ja sitten joskus palaamme Suomeen. Eikös kotiin aina palata? Mutta missä se koti sitten on, kun niitä muuttoja on jo perheen lemmikeilläkin takana muutama? Isäntä ja minä palasimme vuosi sitten kotimaahan, mutta samanaikaisesti veli Viulu itki katkerasti sitä, että hän joutui jättämään kotinsa ja kotimaansa. Veli Jalkapallokin olisi varmaan itkenyt, jos olisi pysähtynyt miettimään asiaa. Mutta Jalkapallo ei koskaan pysähdy miettimään, silloinhan liike pysähtyisi ja pallo karkaisi.

Totta kai lapsemme ovat suomalaisia, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta samalla he ovat israelilaisia, aikanakin jos asiaa tarkastellaan vain maantieteen näkökulmasta. Veli Ponteva oli kuuden, kun muutimme Israeliin ja toiset vielä nuorempia. Veli Viulu ehti asua Jerusalemissa yli puolet elämästään, ennen kuin vuosi Suomessa korjasi tilanteen hetkellisesti. Veli Jalkapallon identiteetti taas on selkeä: Hän on jalkapalloilija, Suomessa suomalainen ja Israelissa israelilainen. Mutta jalkapalloilija kuitenkin. Me vanhemmat olemme suomalaisia, jotka palaavat aina Suomeen. Mutta entäs lapsemme sitten? Palaavatko he Suomeen vai Israeliin? Vai kenties molempiin? Kissa I ja Pikku-Kissa ovat molemmat syntyneet ja kasvaneet Israelissa, joten ne nyt ainakin palaavat, luulisin. Toisaalta Kissa I hallitsee koko maailmaa, ainakin omasta mielestään, joten Hänen Ylhäisyytensä on aina omassa maassaan. 

”Juuri nyt on hyvä olla juuri tässä”, olen huokaissut monta kertaa näiden vuosien aikana. ”Tässä” on välillä ollut Suomessa, välillä Israelissa, mutta ”juuri nyt” se on ollut se hyvä ja oikea paikka. Huomenna se oikea paikka voikin olla jo jossain muualla, mutta nyt juuri tässä. Miksi? Koska juuri nyt tämä on se paikka, johon Jumala on minut johdattanut. Juuri tässä paikassa minun pitää olla juuri nyt, ei missään muualla. Jonakin toisena aikana se oikea paikka voi sitten olla jossain muualla, mutta sitä minun ei vielä tarvitse miettiä. Juuri nyt en ole tulossa enkä menossa mihinkään, vaan olen tässä. Ja kun taas tulen ja menen – enkä aina itsekään tiedä olen menossa vai tulossa – tiedän, että Jumala kyllä tietää kaikki menemiseni ja tulemiseni. Hän tietää, missä olemme ja milloin olemme. Hän tietää, milloin ja minne tulemme ja menemme. Ja lopulta pääsemme Hänen luokseen Kotiin.

 Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina.

Psalmi 121:8

Kuka minä olen?

Kun nyt päätin elvyttää (tai paremminkin herättää kuolleista) tämän blogini pitkän tauon jälkeen, on ehkä paikallaan lopulta kirjoittaa aiheesta ”Kuka minä olen?” Yleensähän tämä on blogin ensimmäinen postaus, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan…

Kuka minä olen? Olen nainen, vaimo, äiti, tytär, sisar, miniä, käly. Olen yhden miehen lempivaimo ja kolmen pojan äiti. (Joskus olen miettinyt, millaista olisi olla tyttöjen äiti tai ihan vaan lasten äiti.) Olen myös yhden koiran ja kahden kissan "äiti". (Jokainen, jolla on kokemusta sekä koirista että kissoista, ymmärtää mikä ero näillä kahdella äitiyden lajilla on.)

Olen ystävä, kaveri, naapuri, työkaveri. Olen se, joka heittää vitsin silloinkin kun ei ehkä pitäisi; se, joka kuuntelee vakavana ja yrittää olla tuputtamatta hyviä neuvojaan. Ja sitten tuputtaa niitä kuitenkin. Olen naapuri, joka tervehtii vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Ja naapuri, joka ei aina tervehdi, vaikka yhteinen kieli olisikin. Työkaveri, jonka lapset sairastuvat aina väärään aikaan, kun pitäisi ehdottomasti olla töissä. Työkaveri, jonka jälkikasvu tulee työpaikalle häiritsemään työkavereiden rauhaa ja tuhoamaan kahvihuoneen herkkuvaraston. 

Suomalainen, maahanmuuttaja, maastamuuttaja, ulkomaalainen. En ole olim hadash, uusi maahanmuuttaja, vaan pelkkä ulkomaalainen. Väliaikaisesti maassa asuva, ei-juutalainen ulkomaalainen. Olen se suomalainen, joka muutti ulkomaille, mutta joka varmasti kohta palaa maitojunalla kotiin. Eihän missään muulla kuin Suomessa voi oikeasti asua ja olla onnellinen. Olen se suomalainen, jonka sydämestä pala on jossain muualla; joka ei oikein enää täysin tunne oloaan kotoisaksi Suomessa. Olen se ulkomaalainen, joka tuntee olevansa kotona; se, joka jäi silloinkin, kun raketit lensivät kohti Jerusalemia. Se suomalainen, joka ei voisi elää ilman salmiakkia ja ruisleipää, metsiä ja järviä. Se ulkomaalainen, joka on liian hiljainen ja hillitty, jonka iho ei kestä aurinkoa ja jolla on koti-ikävä. Se ulkomaalainen, jota luullaan aina paikalliseksi. Se suomalainen, joka on niin suomalaisen näköinen, ettei erehtymisen vaaraa ole. Paitsi siis Israelissa.

Olen kristitty, notsri, meshichi – aina tilanteesta ja keskustelukumppanista riippuen. Olen uskovainen, hihhuli, tiukkapipo ja fundis – jälleen tilanteesta ja keskustelukumppanista riippuen. Mutta aina olen armahdettu syntinen, Jumalan lapsi, Jeesuksen seuraaja. Olen rakastettu, Jumalan kuvaksi luotu, pelastettu ja vapautettu. Olen heikko, arka, väsynyt ja syntinen, mutta Hän on minun voimani, rohkeuteni, virvoitukseni ja syntieni sovittaja.