Talvi 2012-2013 kuvina

Galilea joulukuu 2012

Kapernaumin rauniot joulukuussa 2012

Kapernaumin synagoga (n. 100-l jKr) joulukuu 2012

Maisema parvekeelta 10.1.2013. Jerusalemissa on viimeksi nähty näin paljon lunta vuonna 1994. Ja kyllä sitä olikin paljon - yhden päivän ajan...

Belvoirin ristiretkeläislinnake Galileassa tammikuussa 2013. Tie kukkulan laelle on pitkä ja mutkainen, mutta maisema on enemmän kuin vaivan arvoinen.

Paimen lampaineen Nazareth Villagessa tammikuussa 2013.

Korazimin synagogan rauniot tammikuussa 2013

Galilean kukkaloistoa tammikuussa 2013

Naapureita tapaamassa

”Tämä on muuten oikein mukavaa aluetta, mutta tuohon naapurissa olevaan arabikylään ei pidä mennä. Siellä heitetään ensin kivellä ja kysytään vasta sitten, oletko juutalainen. Sinne eivät mene edes ambulanssit tai paloautot ja poliisitkin vain isommalla joukolla. Se on koko Jerusalemin pahin terroristipesäke.” Tämän ja paljon muuta olemme saaneet kuulla naapurikylästämme. Ja silti huomasin istuvani siellä Miehen, herrojen ja muutaman sukulaisen kanssa eräässä arabiperheessä päivällisellä. Herra viisi vee nukkui tyytyväisenä sohvalla herra seitsemän veen katsellessa perheen lasten kanssa piirrettyjä. Ja herra kolme vee leikki onnellisena uusilla leluilla arabityttöjen ihailevista katseista nauttien. Miehet istuivat ruokapöydän ääressä kahvia hörppimässä ja kävivät tutustumiskeskustelua hepreaksi(!) meidän naisten katsellessa perhekuvia ja puhuessa kulttuurieroista avioitumisiässä.

Talon Mies on syksyn ja talven mittaan tutustunut lähikauppamme myyjään ”Suhaan”. Suha on sosiaalinen ja puhelias, kuten Mieskin, ja kun kumpikaan ei puhu hepreaa tai englantia äidinkielenään keskustelu pysyy tarpeeksi yksinkertaisena. Kun Suha kuuli, että meillä on sukulaisia Suomesta vierailulla, hän kutsui koko porukan kotiinsa päivälliselle - näkemään aitoa arabikulttuuria. Keskusteluissa vain unohtui mainita kylän nimi, joten huomasimme yllätykseksemme päätyvämme juuri sinne, minne meidän ei missään nimessä pitänyt päätyä: Pahamaineiseen naapurikylään.

Siellä me sitten istuimme ja keskustelimme englanti-heprea-arabia-suomi –sekoituksella. Kuulimme, millaista on tavallisten ihmisten elämä kylässä, joka on leimattu terroristipesäkkeeksi. Miten samana aamuna lapset eivät olleet päässeet kouluun, kun poliisit olivat laittaneet tiesulut. Miten elämä on muuttunut kylässä vuosikymmenien aikana, kun väkeä on muuttanut lisää muualta palestiinalaisalueilta; islam on muuttunut radikaalimmaksi; nuoriso turhautuu, kun omassa kylässä ei ole työtä; lapsia ei uskalla laittaa oman kylän kouluun, etteivät hekin päätyisi heittelemään poliisiautoja kivillä; Israelin valtiolle ja Jerusalemin kaupungille maksettavat verot ovat kovat, mutta silti katujen päällyste on enää muisto vain… Suhan toive oli sama, kuin varmaan jokaisella äidillä maasta riippumatta: Kunpa lapsilla olisi hieman helpompaa. Kunpa heillä olisi mahdollisuus opiskella mahdollisimman pitkälle ja saada aikanaan kunnon työpaikat. Ja kunpa he pysyisivät erossa ääriryhmistä, eivät oppisi vihaamaan, vaan voisivat olla osa konfliktin ratkaisua.

Suha tunnusti avoimesti, ettei heidän kylänsä huono maine ole tuulesta temmattu. Hänellä on myös juutalaisia ystäviä, mutta hän kertoi, ettei uskalla kaikkina aikoina kutsua heitä kotiinsa. Ja silloinkin kun kutsuu, hän käy noutamassa heidät kylän ulkopuolelta. Meitäkin hän neuvoi välttämään kylää, ellemme ole liikkeellä jonkun kyläläisen kanssa. Samalla hän harmitteli tilannetta ja sitä, miten pieni ääriryhmä pystyy aiheuttamaan niin paljon hankaluuksia koko kylälle. Hän kertoi, että kyläläisten pahin pelko on se, että jossain vaiheessa Israelin viranomaiset kyllästyvät kylän ääriaineksen aiheuttamiin hankaluuksiin ja kylän ympärille rakennetaan turvamuuri. Muuri hankaloittaisi huomattavasti ihmisten elämää, liikkumista ja työssä käymistä.

Tuntematonta on helppo pelätä. Ennakkoluulot syntyvät usein vieraudesta. On helppoa vihata sellaista, mitä ei tunne. On paljon helpompaa leimata kaikki juutalaiset sionsti-imperialisteiksi ja arabit uskonkiihkoisiksi terroristeiksi, jos ei tunne ketään henkilökohtaisesti. Kuitenkin kummallakin puolella suurin osa ihmisistä toivoo rauhaa. He tahtoisivat elää rauhallista elämää, tehdä työtä, kasvattaa lapsiaan, uskoa, toivoa ja rakastaa. Molemmilta puolilta löytyy kuitenkin kiihkoilijoita, joille viha on rauhaa ja rakkautta tärkeämpää. Suhan sanoin: ”Kaikki me olemme ihmisiä. Jos tutustuisimme toisiimme ihmisinä, voisimme ehkä elää yhdessä rauhassa.”

Anoppi sinne, missä pippuri kasvaa

Anoppi Itkumuurilla

Matkustaminen tekee hyvää, myös anopeille. Niinpä oma anoppini lähti tänne, missä pippuri kasvaa. Herrat ovat nauttineet kuluneen viikon ajan mummun seurasta ja päinvastoin. Anopin seurassa on myös tullut kierrettyä tätä toista kotimaatamme ja kotikaupunkiamme ja katseltua taas pitkästä aikaa maailmaa turistin silmin. Turistina sitä huomaa paljon sellaista, mihin ei enää muuten kiinnittäisi mitään huomiota. Vastaavasti ”melkein paikallisena” ymmärtää ja osaa selittää turistille monta sellaista asiaa, jotka ovat toisin kuin koti-Suomessa.

Kun Suomessa on talvi parhaimmillaan (tai pahimmillaan), on mukava esitellä turisteille Israelin ”talvea” ja kukkivia niittyjä. Galileassa tutustuimme paikkoihin mukavassa auringonpaisteessa ja parinkymmenen asteen lämmössä. Jerusalemissa oli (onneksi, ettei kateus pääse iskemään) vähän viileämpää, joten turistit saivat tutustua kaupunkiin takit tiukasti päällä. Aurinko sentään välillä vähän pilkahti pilvien lomasta, varmistaen matkalaisille punaisiksi palaneet nenät.

Ihminen tottuu ja turtuu yllättävän nopeasti elinympäristönsä erikoisuuksiin. Kun nyt kiertelimme pitkästä aikaa turisteina, huomasimme taas paljon uutta ja kiinnitimme huomiota itsestään selvänä pitämiimme asioihin. Miksi ihmiset täällä pukeutuvat, niin kuin pukeutuvat? Ja mitä ihmisten vaatteet kertovat heidän aatteistaan? Miksi ihmiset käyttäytyvät eri tilanteissa, niin kuin käyttäytyvät? Miksi liikenne täällä on niin kaoottista (enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että talon Mies oli ratissa)? Anopin kanssa keskustellessa tuli itsekin käytyä läpi ja pohdittua monta asiaa. Ja samalla huomattua, miten erilaista elämä täällä onkaan Suomeen verrattuna.

Jerusalemin Vanhan kaupungin basaari. Juutalaistori Mahane Jehuda. Värejä, ääniä, tuoksuja. Mansikoita ja halvaa, appelsiineja ja kalaa, vaatteita, turistirihkamaa, koruja, mausteita… Itä ja länsi kohtaavat ja laittavat pienen ihmisen pään pyörälle. Ainakin jos hän yrittää nähdä, haistaa, kuulla ja ymmärtää kaiken. Paikalliset kulkevat näkemättä ja kuulematta, tekevät omat ostoksensa ja jättävät kokemisen ja ihmettelyn turisteille.

Ultraortodoksijuutalaisten asuinalue Mea Shearim. Miehet tummissa puvuissaan, lierihatuissaan ja ohimokiehkuroissaan. Naiset hameissaan, hiukset peitettynä joko hatulla, huvilla tai peruukilla. Kauniisti mekkoihin puetut pikkutytöt ja nuoret pojat, jotka pukeutuvat kuin aikuiset miehet. Jos autoja ei näkyisi, voisi kuvitella olevansa 1800-luvun Itä-Euroopan juutalaiskaupunginosassa. Ja kuitenkin vain muutaman sadan metrin päässä on moderni Jerusalem internetkahviloineen ja viimeisintä muotia myyvine vaateliikkeineen.

Jeesuksen jalanjäljissä Galilean (hetkellisesti) vihreillä kukkuloilla. Nasaret, Jeesuksen kotikaupunki, näyttää tänään kovin erilaiselta kuin silloin kauan sitten. Mutta kukkulat ovat samat ja mielessään voi kuvitella puusepän verstaan ja lasten äänet. Mielikuvituksen tueksi menimme Nazareth Villageen kokemaan melkein aitoa Jeesuksen ajan elämää. Viimeistään siellä pystyy tuntemaan, näkemään, kuulemaan ja haistamaan Jeesuksen Nasaretin. Paikalliset arabikristityt eläytyvät kahden tuhannen vuoden takaiseen juutalaiseen elämään ja tuovat historian eläväksi.

Vaikka suurimman osan ajasta elämme täällä Israelissa ja Jerusalemissa aivan tavallista lapsiperheen elämää, välillä on hyvä muistaa, missä sitä oikein asuukaan. Asummehan kuitenkin paikassa, jonne tuhannet ihmiset tulevat vuosittain turisteina tai pyhiinvaeltajina. Itselle elämä täällä voi vain välillä muuttua liiankin arkiseksi ja kaikki kauneus, eksoottisuus, historiallisuus ja pyhyyden tunne voi jäädä huomaamatta. Onneksi anoppi päätti lähteä sinne, missä pippuri kasvaa.

Herra 7 vee ja herra 5 vee turisteina

Kieli solmussa

Eilen ja tänään olen viettänyt aikaani herrojen 5 ja 7 vee opettajien kanssa. Ei, kyse ei ole ollut mistään suuresta ”kuinka ihmeessä saamme nuo lapset kuriin” –konferenssista, vaan ihan tavallisista vanhempainvarteista. Vartit vain venähtivät, kun asiaa riitti. Herra 5 veen kohdalla tosin kaikki meni joutuisasti: Hyvin menee, kiukkupussimme on mitä herttaisin ja rakastettavin opettajan lempilapsi, joka yrittää kovasti puhua englantia opettajalleen. Kaikki kunnossa siis.

Herra 7 veen opettajien – luokanopettajan ja englanninopettajan – kanssa venähtikin sitten vähän pidempään. Periaatteessa kaikki on kunnossa ja herra on alkanut pikku hiljaa käyttämään koko ajan paranevaa kielitaitoaan. Mutta paljon työtä on vielä edessä, ennen kuin herra 7 vee puhuu sujuvaa (britti)englantia. Onneksi sentään luokan toinen kielitaidoton poika on vielä heikommassa jamassa. Siitä (entisestä) kielitaidottomasta ruotsalaistytöstä ei sitten puhutakaan, nuo ruotsalaiset kun ovat aina muutenkin parempia kaikessa…

Voin vain kuvitella, miltä herroista 5 ja 7 vee mahtoi syksyllä tuntua. Uusi koulu, uudet opettajat, uudet kaverit – ja uusi kieli. Kieli, jota oli vähän kuultu piirretyistä, mutta jota kumpikaan ei ymmärtänyt niin yhtään. Eikä opettajan kanssa ollut yhteistä kieltä. Onneksi sentään herra 5 veen luokassa oli avustaja, joka puhui kohtuullista suomea. Herra 7 vee sitten juoksenteli koko syksyn pihan poikki tehtäväkirjansa kanssa kysymässä ohjeita samaiselta avustajalta. Mutta ihmeellisesti vain pojat selvisivät, saivat kavereita, ymmärsivät ohjeita ja ehkä he vielä ennen kesää puhuvatkin englantia.

Itse olen ollut viime kesästä lähtien samassa tilanteessa heprean suhteen. Ymmärrän kyllä sanan sieltä, toisen täältä, mutta itse asia jää usein vielä ymmärtämättä. Jos yritän puhua hepreaa, keskustelukumppanini vaihtaa yleensä välittömästi kielen englanniksi – ja ymmärrän kyllä miksi. Sitä luulisi, että reilussa puolessa vuodessa oppisi edes hieman (kuten talon Mies on oppinut), mutta edelleen olen täysin kieli solmussa ja korvat ilmeisesti tukossa, kun pitäisi keskustella hepreaksi. Tai sitten aivoni vain menevät oikosulkuun…

Erona herroihin 7 ja 5 vee on kuitenkin se, että minä olen aikuinen. Jos kerran heprea ei suju, voin aina vaihtaa englantiin. Äärimmäisenä hätäapuna minulla on käytössä elekieli ja vielä sen jälkeen ruotsi ja saksa (niihin tosin en ole joutunut onneksi vielä kertaakaan turvautumaan). Olen myös aikuinen, joka pystyy käyttämään sanakirjaa, hahmottamaan kielioppia ja opiskelemaan kieltä järjestelmällisesti. Minä myös tiedän, mitä opiskelen ja miksi. Silti tunnen itseni välillä pieneksi lapseksi, joka yrittää epätoivoisesti ymmärtää ympäröivää maailmaa ja toisia ihmisiä. Ja entä kuinka saan toiset ymmärtämään, mitä haluan sanoa? Kun sanat unohtuvat ja menevät sekaisin, enkä ymmärrä keskustelukumppanini kysymystä. Ja jos ymmärränkin, en osaa vastata siihen.  Kuinka voisin kertoa Jumalan rakkaudesta, kun pelkkä tavallinen ”hyvää päivää, mitä kuuluu?” –keskustelu tuntuu välillä liian vaikealta…

Onneksi sentään kotona saamme kaikki puhua omalla äidinkielellämme. Kotona kaikki puhumme samaa kieltä ja ymmärrämme myös kielen eri vivahteita. (Varsinkin herra 7 vee on oikein erikoistunut veljiensä verbaaliseen ärsyttämiseen. Mutta ainakin lapsi on verbaalisesti lahjakas, jos nyt jotain hyvää tuostakin pitäisi löytää.) Omalla äidinkielellään ihminen ilmaisee itseään kaikkein aidoimmin, oli hän sitten lapsi tai aikuinen. Omalla äidinkiellä kommunikointi on sujuvaa ja helppoa, aitoa ja syvällistä. Vaikka yleensä päädymmekin puhumaan siitä, mitä iltaruuaksi on tarjolla ja milloin on aika mennä nukkumaan...

Lohdullista on myös se, että vaikka muut ympärillä puhuisivatkin jotain aivan käsittämätöntä kieltä, Jumalalle voi aina puhua sillä omalla tutulla äidinkielellä. Ja Hän ymmärtää varmasti.

Eizo balagan!

Tämän kirjoituksen piti ilmestyä tänne jo aikaa sitten, mutta kun tuli kaikkea muuta… Oli vähän balagan :)

Balagan tarkoittaa sotkua, kaaosta, sekamelskaa – sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Kun liikenne on ruuhka-aikaan jumissa, se on balagan. Israelin byrokratia on usein balagan: kukaan ei tiedä, mitä papereita milloinkin tarvitaan, mihin ne pitää toimittaa, kuka vastaa kysymyksiin ja mihin ne viime kerralla toimitetut paperit ovat joutuneet? Balagan on myös se olotila, joka vallitsee kielikoululaisen aivoissa kaikkien uusien verbiluokkien ja taivutuskaavojen kanssa.

Lapsiperheen arki on balagania parhaimmillaan – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Kun kerron uudelle tuttavuudelle, että minulla on kolme pientä poikaa, Suomessa sanotaan lähes aina: ”No, sinulla ei ole vapaa-ajan ongelmia.” Täällä Israelissa taas keskustelukumppani hymyilee ymmärtäväisesti ja toteaa. ”Eizo balagan! Mikä balagan!” Ja sitähän se usein on… Juuri, kun saan lattian tyhjäksi ylimääräisestä romusta herra kolme vee kaataa lelukorin tai vetää lastenkirjat ulos kaapista. Ja keittiön lattian pesemisestä seuraa, että joku varmasti kaataa siihen mukillisen mehua tai purkillisen jogurttia seuraavan kymmenen minuutin aikana.

Puhumattakaan siitä, kun pitäisi lähteä johonkin: Herra kolme vee juoksee ympäri asuntoa ihan vain silkasta juoksemisen riemusta. Herra viisi vee on todennäköisesti joko nukahtanut tai sitten hän saa raivokohtauksen jostain äärimmäisen valtavan suuresta asiasta (kuten väärän värisestä paidasta tai siitä, että ylipäätään pitää lähteä johonkin). Ja kellon ollessa kohdassa ”nyt on aika lähteä” herra seitsemän vee yleensä lukkiutuu vessaan, eikä tule sieltä pois ennen kuin kello on pykälässä ”myöhästyitte”. No, tämä sentään antaa äidille aikaa etsiä herra viisi veelle uuden puhtaan paidan, pukea herra kolme veelle uudestaan vaatteet päälle (mikäli ne löytyvät sohvan takaa tai keittiöstä) ja etsiä herra seitsemän veen lippistä (joka on paikallaan lippiskorissa).

Toissa viikolla meillä oli balagan parhaimmillaan: Minun piti lähteä torstaina aamuyöllä lentokentälle ja viikoksi Suomeen. Keskiviikkona ohjelmassa oli siis pakkausta, lasten hyvästelyä ja viimehetken ohjeet talon Miehelle. Paitsi että herra seitsemän veetä piti viedä lääkäriin poskiontelontulehduksen takia, minun piti käydä keskustassa ostamassa itselleni toppatakki (eipä ollut tullut hankittua aikaisemmin, kun täällä sellaista en ollut tarvinnut), Miehelle ja minulle oli jo aikaa sitten varattu parturiajat juuri tuolle päivälle (enkä voinut edes harkita sen siirtämistä, niin kamalalta hiukset näyttivät), Miehellä kielikoulun tentti lähestyi uhkaavasti… Kun tähän lisätään vielä kaikki normaalit muuttuvat tekijät (eli kolme lasta ja yksi aviomies), kasassa onkin balagan. Lopputuloksena oli väsynyt äiti, joka lähti oikein mielellään viikoksi Suomeen (kun on kerran ihan ”pakko”) ja Mies, joka mietti, miten ihmeessä selviää viikon melkein yksin lasten kanssa… Eizo balagan.

Talven ihmemaa

Pääsin kuin pääsinkin käymään Suomessa mummun hautajaisissa. Ja tapaamaan ystäviä ja sukulaisia, nauttimaan Suomen talven kauneudesta, saunomaan, täydentämään salmiakkivarastoja, hakemaan ompelukoneen(!), palelemaan pakkasessa… Monia asioita osaa arvostaa vasta, kun ne eivät enää olekaan itsestäänselvyyksiä. Kuten sitä, että lipputiskillä tai kaupassa voi asioida omalla äidinkielellään. Tai että ulko-ovesta astuessaan pääse suoraan keskelle talven ihmemaata.

Lumi. Lumiset puut, lumiset pellot. Valkoinen maa. Kirkas kuutamo, joka muuttaa lumisen maan hopeiseksi. Lumihiutaleet hiuksissani ja poskillani. Saappaissa narskuva pakkaslumi. Ihana lumi. Kyllähän mekin saimme täällä Jerusalemissa nauttia lumesta muutama viikko sitten. Mutta nollakelin märkä sohjo ei ole sama asia kuin kunnon lumi. Varsinkin kun Jerusalemin lumi suli jo seuraavana päivänä… Mutta Suomessa sain nauttia hetken oikeasta talvesta.

Talvi muistutti myös voimansa ja muutti matkasuunnitelmiani tehokkaasti. Jo menomatkalla junat olivat myöhässä pakkasen takia. Ja onhan se toki -7 astetta liikaa italialaisille Pendolinoille… Kotimatkani puolestaan venähti yllättävästi sekä tuntien että kilometrien puolesta lumipyryn takia. Koneeni pääsi Helsingistä matkaan niin paljon myöhässä, että en ehtinyt jatkolennolleni. Siinä sitten sain pohtia Brysselissä odotanko seuraavaa Tel Avivin konetta vuorokauden vai lennänkö Moskovan kautta ja myöhästyn ”vain” kaksitoista tuntia. No, nytpä voin sanoa käyneeni Moskovassa. Ja pääasia on, että pääsin takaisin kotiin turvallisesti.

Kotiin. Sen ainakin olen oppinut tässä viime aikoina, että minulla on nyt kolme kotia. Matkustin kotoa kotiin – ja takaisin. Ja siinä välissä saattelin mummun Taivaan kotiin. Minun kotini on täällä Jerusalemissa. Täällä minä elän arkeani, täällä minä asun, tämän minä ilmoitan kotiosoitteekseni. Samalla olen kuitenkin suomalainen, kotimaani on Suomi ja Suomeen minä tulen kerran palaamaan. Sitten joskus, mutta en vielä. Nyt minun kotini on täällä. Ja kerran muutan sinne kolmanteen kotiin. Sinne, jonne olen matkalla, ja joka on minulle se kaikkein tärkein. Taivaan koti.