Vuosikatsaus

Vuosi sitten ihmettelimme Tel Avivin helteessä, mitä ihmettä olemme oikein menneet tekemään? Muuttaa nyt ulkomaille kolmen pienen lapsen kanssa, täysin tuntemattomaan maahan ja kaupunkiin, kauas kaikista turvaverkoista. Varsinkin, kun meitä pidetään Isännän kanssa yleisesti kohtuullisen fiksuina ja suhteellisen harkitsevina ihmisinä. Ja siinä me nyt sitten olimme, ahtautuneena yhteen pieneen huoneeseen viiden ison matkalaukun (melkein tarkalleen 30kg/laukku) ja kolmen ylipirteän pikkumiehen kanssa. Me aikuiset taas olimme niin väsyneitä, että olimme nukahtaa istuallemme. Ero lasten ja vanhempien vireystilassa selittyi paitsi stressin määrällä, myös sillä, että lapset olivat nukkuneet lentokoneessa ja –kentällä, toisin kuin vanhempansa. Joten lukitsimme huoneen ovet ja ikkunat, laitoimme läppäriin piirretyn pyörimään ja ilmoitimme herroille, että äiti ja isi ovat nyt vähän väsyjä… No, vähän väsyjä äiti ja isi ovat edelleen, vuotta myöhemmin, mutta nyt onneksi voimme vuorotellen vetäytyä päiväunille suljetun makuuhuoneenoven taakse, omaan sänkyyn.

Vuosi on pitkä ja samalla kuitenkin lyhyt aika. Paljon on ehtinyt tapahtua, paljon on ehditty kokea ja oppia. Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisimme muuttaneet tänne vasta muutama viikko sitten. Vuosi sitten elimme lähinnä pelkillä nakeilla ja pitaleivällä, sillä emme löytäneet kaupasta vielä muuta. Sitten pikkuhiljaa aloimme löytämään jogurttia, mehua, Vaasan näkkileipää(!), juustoa ja muuta tarpeellista. Saarioisen pinaattilätyt ja Atrian lihapullat ovat edelleen kateissa, mutta toivo elää… Vuosi sitten tarvitsimme karttaa lähimmälle leikkikentälle menemiseen, nyt uskaltaudumme jo Vanhaan kaupunkiin ilman karttaa (vaikka se ei kyllä aina kannattaisikaan). Alussa jo pelkkä ruokakaupassa käyminen aiheutti ahdistusta, nyt siihen vaaditaan vähintään posti- tai pankkireissu. Tosin syynä ei niinkään ole asioinnin vaikeus, vaan se, että jonot ovat pitkät ja asioiden hoitaminen vie kohtuuttoman paljon aikaa. Ja sitten onkin jo kiire seuraavaan paikkaan, lapsilla on nälkä tai vähintään vessahätä ja kotona odottaa tiskivuori…

”Joko kaduttaa, että lähditte?” kyseli vanhempi sukulainen toiveikkaasti, kun kävin alkuvuodesta Suomessa (Hänen mielestään mielekästä elämää ei ole kotikunnan rajojen ulkopuolella). Kysyjän ilmeiseksi pettymykseksi jouduin sanomaan, että ei kaduta. Kertaakaan emme ole katuneet tänne muuttoamme. Toki on ollut päiviä, jolloin olemme mielissämme toivottaneet tämän maan asukkaineen sinne, missä pippuri kasvaa… (Ai niin, mehän olemmekin jo siellä.) Kun kodinkonehuollon ”Josi” lupaa tulla ”ennen sapattia” (tällä vai ensi viikolla?); kun pyykit muuttuvat kaapissa kosteammiksi kuin kuivausrummusta tullessaan; kun taksikuski yrittää pyytää kaksinkertaista hintaa matkasta; kun verhotanko tippuu alas oltuaan paikoillaan pari viikkoa… Naapurin arabikylässä pidetään kovaäänisiä juhlia aina silloin, kun haluaisin saada nukuttua ja rukouskutsu herättää herra 5 veen aamulla ihan liian aikaisin. Kaupasta ei koskaan löydä sitä, mitä tarvitsisi ja kaupan aukioloajat ovat muutenkin mitä sattuu. Kesällä on liian kuuma ja talvella sataa. Ihmiset ovat töykeitä ja huutavat koko ajan kännyköihinsä tai toisilleen. Sapattina koko kaupunki pysähtyy, paitsi herrojen luokkakaverit, jotka juhlivat synttäreitään. Ja eikun taksikuskin kanssa riitelemään, jotta herra pääsee kaupungin toiselle puolelle kuivaa ja mautonta kakkua syömään… Mutta kaduttaako? Ei.

Aurinko paistaa kuitenkin useimpina päivinä ja kurahousuja tarvitaan vain parina päivänä vuodessa. Ihmiset ovat pääsääntöisesti ystävällisiä ja auttavaisia, kunhan itse muistaa hymyillä. Vanhan kaupungin kauppiaat laskevat hintoja heti, kun huomaavat asioivansa paikallisen kanssa turistin sijaan – ja sitten yhdessä voidaan päivitellä (amerikkalaisten) turistien käytöstä, säätä, liikennettä ja mitä milloinkin. Terveydenhuolto pelaa, mikä on loistava asia korvavaivaisten herrojen kannalta. Muutenkin elämä herrojen kanssa on täällä mukavan leppoisaa: Paikalliset lapset ovat niin villejä ja kovaäänisiä, että meidän mukulamme vaikuttavat suorastaan hyväkäytöksisiltä. Puutteellinen kielitaito ei täällä haittaa: jos keskustelukumppani ei puhuisikaan englantia paremmin kuin hepreaa (kuten usein on tilanne), häneltä riittää tahtoa ymmärtää huonoa hepreaa. Ja meitä huonon heprean puhujiahan tässä kaupungissa riittää… Herrat ovat nauttineet ympärivuotisesta (suomalaisesta) kesästä ja jatkuvista leikkikenttäkeleistä. Äiti taas on nauttinut siitä, että tänä vuonna ei ole tarvinnut kokea toppahaalarirumbaa. Koko perhe on nauttinut myös ”turistipäivistä”, täällä kun ei tarvitse lähteä kauas voidakseen kokea jotain uutta ja ihmeellistä (joka yleensä kyllä on vähintään tuhat vuotta vanhaa). Vuoden ehdottomia kohokohtia herroilla ovat olleet eläintarharetket, vierailut ritarilinnojen raunioilla ja ystäväperheen ritarilelut (ne eivät liity mitenkään tähän maahan, mutta herrat ovat silti niistä innoissaan). Vanhemmat taas ovat nauttineet siitä, että täällä ei tarvitse istua tuntikausia kuumassa autossa päästäkseen perille kohteeseen.  Parhaita hetkiä ovat olleet herrojen riemun ja innostuksen näkeminen. Kannatti sittenkin.

Toki joitakin päiviä ja hetkiä en olisi halunnut kokea. Miten vastata herra 5 veelle, joka kysyy surkeana, milloin muutamme takaisin Suomeen? Ja miten selittää hänelle, miksi me muutimme tänne, kauas kaikesta tutusta. Että täällä on nyt kotimme ja täällä me nyt olemme, toistaiseksi.  Miten selittää herra 7 veelle, että ilmahälytyssireenin soiminen ei ole vaarallista ja että meillä ei ole mitään hätää, vaikka kuitenkin joudumme menemään suojaan. Ja vielä vaikeampaa on yrittää selittää, miksi raketteja ylipäätään ammuttiin. Vaikein kysymys kuitenkin on, voiko hälytys tulla uudestaan. Haluaisin vastata, että ei voi, mutta järki sanoo, etten voi luvata sitä. Voin sanoa vain, että toivon ettei tule. Ja toivoa, että se riittää herra 7 veelle. Loppujen lopuksi nuo hetket ovat kuitenkin vain muutamia hetkiä ja kokonaisuudessaan ollaan plussan puolella.

Millaista on elämämme vuoden kuluttua? Toivottavasti olemme edelleen täällä ja vieläkään ei kaduta. Luultavasti kielitaitomme on kohentunut ja tunnemme vielä paremmin nykyistä kotikaupunkiamme ja kotimaatamme. Tai sitten olemme jossain muualla, Suomessa tai jossain. Yksi asia ainakin on varma: missä sitten olemmekin, olemme juuri siellä, missä meidän pitääkin olla. Jumalan kämmenellä.

Uskontokasvatusta

”Äiti, kuka siellä on tänään jumalana?” herra 3 vee kysyy herättyään kesken jumalanpalveluksen (Hänellä on paha tapa nukahtaa samalla sekunnilla, kun saarna alkaa). Vastaan, ettei kukaan ole alttarilla jumalana, sillä Jumala ei ole ei ihminen. ”Onko Jumala sitten nainen?” on seuraava kysymys, loogisesti. Kun perheessä on kolme poikaa, Isäntä ja äiti, looginen jako on a) ihmiset b) naiset (eli ne, joilla ei jostain ihmeellisestä syystä ole pippeliä). Herra 3 veen pettämättömän logiikan mukaan jumalanpalveluksessa on läsnä Jumala, ja todennäköisesti hän on se mies edessä alttarilla.

Välillä tuntuu, että jos lasten kasvattaminen ihmisiksi on haastavaa, vielä haastavampaa on heidän kasvattamisensa kunnon kristityiksi. Uskoa ei lapsiin voi (valitettavasti) siirtää, mutta sentään heille voi (yrittää) opettaa mihin ja miksi me uskomme. Ruoka- ja iltarukoukset kyllä sujuvat herroilta jo ihan itsestään, ilman vanhempien muistuttamista. Ja jumalanpalvelukseenkin heidät saa aina välillä ilman kovin suurta vastarintaa. Mutta jostain käsittämättömästä syystä tämän päivän pyhäkouluissa ei lapsille opeteta enää mitään – ainakin jos uskomme herroja. Tai ainakaan he eivät koskaan muista myöhemmin (eli noin kymmenen minuuttia pyhäkoulun loputtua), mistä pyhäkoulussa on puhuttu. Välillä herää epäilys, ovatko lapsukaiset koskaan koko pyhäkoulussa olleetkaan… Eikä tilanne ole kotona kovinkaan paljoa parempi: En tiedä onko vika lukijassa vai kuulijoissa, mutta raamatunkertomuksien lukeminen ääneen on välillä lievästi sanottuna turhauttavaa. Kertomuksen loputtua kuulijat eivät tiedä mistä tai kenestä kertomus kertoi ja lukija ei tiedä itkisikö vai nauraisiko.

Herrojen lempikertomus Raamatussa on Daavid ja Goljat. Ei siksi, että siinä kerrotaan Jumalan avusta heikoille. Eikä siksi, että siinä kerrotaan uskosta ja luottamuksesta Jumalaan. Ehei, lastenraamattujen kuvitus on tuon tarinan kohdalla aina kaikkein kiinnostavin: miekkoja, kilpiä, keihäitä ja rintapanssareita. Hyvänä kakkosena tulevat Joosua (paljon sotilaita) ja Jeesuksen vangitseminen (paljon sotilaita). Paavalilla oli selvästikin kokemusta pikkumiehistä hänen kirjoittaessaan pelastuksen kypärästä ja Sanan miekasta. Ainakin yhdessä kohdassa kirjettä kuulijoiden mielenkiinto oli taattu…

Jos joissakin asioissa kertaus olisikin vähän paikallaan (kuten siinä, onko Jumala alttarilla), toiset asiat taas ovat menneet erinomaisen hyvin perille. Harmi vaan, että kyse on kirkkohistoriasta. Ja harmi vaan, että kyseinen aikakausi on todennäköisesti kaikkein vähiten suosittu nykyisessä kotimaassamme. Onneksi naapurit eivät ymmärrä suomea, on hyvä lohtu silloin, kun jälkikasvu heristelee parvekkeella miekkojaan ja karjuu: ”Menkäämme Jerusalemiin, se on Jumalan tahto! Vapauttakaa Jerusalem vääräuskoisilta!”

Ehkä kaikki toivo ei kuitenkaan ole vielä mennyttä. Pääsiäisen aikaan Isäntä luki herroille pääsiäiskertomusta lastenraamatusta. Herra 5 vee kuunteli alahuuli väpättäen ja totesi lopuksi: ”Minä niin rakastan Jeesusta!”

Raamatun kertomuksia lapsille by Isäntä: Joona heitetään laivasta.