Valtatie

Muutama päivä sitten palestiinalaiset kokoontuivat jälleen kaduille osoittamaan mieltään. He muistelivat naqbaa, katastrofia, joksi he kutsuvat Israelin valtion perustamista vuonna 1948. Tuhannet arabit joutuivat jättämään kotinsa, kun arabiarmeijat hyökkäsivät juuri itsenäiseksi julistautuneen Israelin kimppuun tarkoituksenaan tuhota tuore valtio. Tuhannet arabit siirtyivät pois armeijoiden tieltä, toiset taas pakenivat juutalaisten koston pelossa. Suurin katastrofi ei kuitenkaan ollut Israelin valtion itsenäistyminen tai sota. Suurin katastrofi oli sitä seurannut pakolaisuus, joka ei ole loppunut vieläkään. Siinä missä Suomessa evakkokarjalaiset otettiin vastaan, jos ei nyt aina avosylin, mutta vastaan kuitenkin, palestiinalaispakolaiset saivat huomata, että heitä ei kukaan ota vastaan. Heidän arabiveljensä ja -sisarensa kielsivät heitä muuttamasta kaupunkeihinsa, estivät heitä tulemasta osaksi yhteisöä.

Yli kuusikymmentä vuotta naqban jälkeen kolmas ja neljäs sukupolvi palestiinalaisia kasvaa pakolaisleireissä (jotka ovat ihan nykyaikaisia kaupunkeja, eivät mitään telttakyliä, vaikka leireistä puhutaankin). He kasvavat kuunnellen tarinoita menetetystä kodista, menetystä suuruudesta. He kasvavat kuunnellen tarinoita juutalaisten hirmutöistä, Israelin armeijan julmuuksista, Israelin epäoikeudenmukaisuudesta. He kuulevat, kuinka Allah vihaa juutalaisia ja kuinka Allahin tahto on, että juutalaiset ja heidän valtionsa tuhotaan. He oppivat vihaamaan Israelia ja juutalaisia. Islam, viha, epäoikeudenmukaisuus, kosto. Naqba, joka ei koskaan pääty. Viha purkautuu vuosipäivänä iskulauseina, kivien heittelynä, Israelin lippujen polttamisena. Mutta viha ja katkeruus eivät tuo rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. Ainoastaan lisää vihaa, katkeruutta, epäoikeudenmukaisuutta ja loppumattoman koston kierteen. Mielenosoitukset päättyivät tänä vuonna kahden kiviä heitelleen palestiinalaisnuoren kuolemaan.

Samana iltana joukko ihmisiä kokoontui erääseen Jerusalemin monista kirkoista. Vaikka oli tavallinen arki-ilta, kirkko oli ääriään myöten täynnä sekalaista seurakuntaa. Jerusalemissa asuvia ulkomaalaisia, paikallisia arabikristittyjä, messiaanisia juutalaisia, armenialaisia uskovia, turkkilaisia uskovia, egyptiläisiä, kurdeja... entisiä muslimeja eri puolilta Lähi-itää. Paikalla piti olla myös iranilaisia ja irakilaisia uskovia, mutta Israelin turvallisuusviranomaiset olivat estäneet heidän matkansa. Ulkomaiset vieraat olivat viettäneet Israelissa joitakin päiviä paikallisten uskovien vieraina. He olivat tutustuneet maahan ja ihmisiin, rakentaneet yhteyttä toisiinsa, keskustelleet eri tavoista tavoittaa muslimeja ja toimia enemmän tai vähemmän suljetuissa islamilaisissa maissa. Monilla oli paljon anteeksiannettavaa ja unohdettavaa, mutta nyt he olivat yhdessä. Juutalaiset ja arabit, turkkilaiset ja armenialaiset, entiset sunni- ja shiia-muslimit. Kaikki Jeesuksen omia, armahdettuja syntisiä. Veljiä ja sisaria.

He lauloivat yhdessä ylistyslauluja Jumalalle ja rukoilivat toinen toistensa puolesta. Englanniksi, arabiaksi, hepreaksi, turkiksi... ja kielillä, joita vain enkelit ymmärtävät. Ja silti he ymmärsivät toisiaan, sillä he kaikki puhuivat samaa kieltä. Rauhan, rakkauden ja anteeksiannon kieltä. Sitä kieltä, jota Jumala puhuu meille Poikansa kautta ja Pojassaan. Sitä kieltä, joka muuttaa ihmisen sydämen. Illan päätteeksi messiaaniset juutalaiset lauloivat vierailleen hepreaksi Herran siunauksen. "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua." Sitä siunausta ja varjelusta he todella tarvitsevat palatessaan kotimaihinsa. Monet heistä ovat hengenvaarassa jo pelkästään siksi, että he ovat kääntyneet kristityiksi. Ja vierailu vihollismaassa Israelissa ei todellakaan paranna heidän tilannettaan. Silti he olivat tulleet, voidakseen rukoilla yhdessä toisten uskovien kanssa. Näyttääkseen maailmalle, että on olemassa jotain paljon suurempaa kuin viha ja katkeruus. On olemassa Jumala, joka toimii ja muuttaa ihmisten sydämiä vielä tänäänkin.

"Sinä päivänä avautuu valtatie Egyptistä Assyriaan, ja assyrialaiset tulevat käymään Egyptissä ja egyptiläiset Assyriassa, ja egyptiläiset ja assyrialaiset palvelevat yhdessä Herraa. Sinä päivänä Israel kohoaa kolmanneksi Egyptin ja Assyrian rinnalle ja on siunauksena keskellä kaikkea maata. Herra Sebaot siunaa niitä kaikkia sanoen: "Siunattu olkoon kansani Egypti, siunattu kätteni luomus Assyria, siunattu minun oma kansani Israel!" (Jesaja 19:23-25)

PS: Valtatiestä voit lukea lisää osoitteessa http://middleeastcrossroads.wordpress.com/

Sininen ja valkoinen

Millaista se olisi, jos koko naapurustosi tyhjenisi yhtäkkiä? Kaikki ihmiset, jotka tunsit, olisivat poissa. Myös koko perheesi olisi poissa. Vain sinä yksin olisit jäljellä ja yrittäisit rakentaa elämääsi uudelleen, uudessa naapurustossa, uudessa maassa. Opettelisit uuden kielen, uuden tavan elää. Perustaisit ehkä uuden perheen, saisit uusia ystäviä, uuden elämän. Silti et koskaan voisi unohtaa kaikkea kokemaasi, kaikkea menettämääsi.

Miltä tuntuisi palvella armeijassa, joka ei ole olemassa vain tehdäkseen pojista miehiä. Ei vain siirtymäriittinä nuoruudesta aikuisuuteen, välttämättömänä pahana. Vaan jokainen asevelvollinen tietäisi, että voi milloin vain joutua käyttämään opittuja taitoja. Milloin vain voi tulla käsky lähteä puolustamaan omaa maata ja rakkaita. Ja jokainen kerta, kun näet rakkaasi voi olla viimeinen. Tukikohtasi seinällä on taulu, jossa on nimiä ja päivämääriä. Osa niistä on jo vanhempia, mutta osa on aivan uusia. Säännöllisesti tauluun lisätään nimiä. Seuraava nimi voi olla sinun tai jonkun toverisi.

Millaista se olisi, jos yhtäkkiä menettäisit ystäväsi, lapsesi, puolisosi tai työtoverisi. Ei siksi, että hän olisi sairastunut tai joutunut johonkin onnettomuuteen. Vaan siksi, että joku vihaa sinua ja kansaasi niin paljon, että on valmis itse kuolemaan tai lähettämään lapsensa kuolemaan voidakseen tappaa rakkaasi ja aiheuttaakseen sinulle tuskaa.

Nämä ajatukset tuntuvat kovin kaukaisilta suomalaisen näkökulmasta käsin. Mutta täällä Israelissa ne ovat hyvin todellisia. Viime ja tällä viikolla täällä on muistettu ja muistetaan Holokaustin uhreja ja sodissa ja terrorin uhreina kuolleita. Jom HaShoa (Holokaustin muistopäivä) ja Jom HaZikaron (Kaatuneiden muistopäivä) ovat päiviä, jolloin koko Israel pysähtyy muistamaan niitä, jotka eivät ole enää täällä. Niitä, jotka kuolivat koska olivat juutalaisia. Lähes jokainen perhe tässä maassa on menettänyt jonkun joko Toisen maailmansodan kauhuissa, Israelin käymissä sodissa tai terrori-iskun uhrina. Lähes jokaisessa perheessä muistellaan isoisää, siskoa, lasta, ystävää tai naapuria, joka elää enää vain muistossa. Tosin Holokaustissa kuolleet elävät pian enää vain tarinoissa, sillä muistajien joukko pienenee vuosi vuodelta. Mutta vielä on jäljellä heitä, jotka joutuivat itse todistamaan natsien hirmutekoja.

Kaatuneiden muistopäivää seuraa Israelin itsenäisyyspäivä. Toisin kuin Suomessa, täällä itsenäisyyspäivän juhlinta on iloista ja riehakasta. Illalla itsenäisyyspäivän alkaessa ihmiset kerääntyvät Jerusalemin keskustaan juhlimaan, kuuntelemaan musiikkiesityksiä ja tanssimaan kaduilla. Seuraavana päivänä perheet kokoontuvat puistoihin grillaamaan ja piknikille ja nauttimaan alkukesän lämmöstä. Samalla kaikki muistavat, minkä hinnan Israel on maksanut itsenäisyydestään. Eilisen muistopäivän suru ja kaipaus elävät vielä ihmisten mielissä, sekoittuen iloon ja kiitollisuuten. Am Israel Chai!

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Lumi tuli, lumi suli. Joulu tuli ja meni. Vuosikin vaihtui, vaikka emme sitä juuri huomanneetkaan, saatikka että olisimme huomioineet sitä jotenkin. Ilotulitukset ovat jotenkin menettäneet hohtoaan, kun naapurin arabikylässä juhlitaan viikottain jotain juhlaa ilotulitusten voimin. Ja kun elämäkin kulkee omalla vanhalla tutulla radallaan, niin mitäpä sitä turhia hötkyilemään yhden vuodenvaihteen takia.

Sitäpaitsi, me vaihdoimme täällä vuotta jo syksyllä. Nyt elämme vuotta 5774 jälkeen maailman luomisen. Ainakin jos noudatamme juutalaista ajanlaskua. Muslimeilla tietenkin on oma ajanlaskunsa, jossa menossa on vuosi 1435. Käytännössä kuitenkin kaikki valtion virastot, koulut ja yritykset toimivat täällä länsimaisen ajanlaskun mukaan. Ja suurin osa päivämääristä ilmoitetaan länsimaisen merkintätavan mukaisesti. Periaatteessa siis kaikki noudattavat länsimaista, kristillistä ajanlaskua - mutta silti he kieltäytyvät myöntämästä sitä. Tai ainakaan juhlimasta vuoden vaihtumista. Ainakaan kovin paljoa. Sillä 1.1. on normaali työ- ja koulupäivä, paitsi kaikilla niillä, jotka ovat järjestäneet päivän vapaaksi itselleen.

Oikeastaan on ihan hyvä juttu, että saamme vaihtaa vuotta kahdesti vuodessa. Uuteen vuoteen kun liittyy aina paljon kaikkea itsetutkiskelua ja lupausta paremmasta tulevaisuudesta. Saamme tehdä kahdesti vuodessa tilinpäätöksen päättyneestä vuodesta ja tehdä uudenvuodenlupaukset. Jos (ja kun) hyvät uudenvuodenlupaukset sattuisivatkin unohtumaan muutamassa viikossa, uutta mahdollisuutta ei tarvitse odottaa koko vuotta. Mahdollisuus muutokseen koittaa jo muutaman kuukauden päästä. Ja taas on hyvä syy aloittaa uusi terveellisempi elämäntapa, viettää vähemmän aikaa tietokoneen ääressä, lukea enemmän hyviä kirjoja ja niin edelleen.

Jos asiaa oikein ajattelee, oikeastaan vuotta kannattaisi vaihtaa joka viikko. Tai ainakin kerran kuukaudessa. Saisi aina uuden, puhtaan vuoden käytettäväkseen. Uuden mahdollisuuden, uuden alun. Tai jos sellaisen mahdollisuuden saisikin joka päivä. Jos joka aamu saisi aloittaa alusta. Kaikki mennyt olisi poissa, kaikki menneisyyden virheet ja laiminlyönnit. Jos olisi Joku, joka pyyhkisi kaiken menneen pois, antaisi kaiken anteeksi ja antaisi uuden mahdollisuuden joka päivä. Aina uudestaan.

Eikun hetkinen...

 

Kuinka hyvä armosi onkaan minulle, Herrani
Jumalani, Pelastukseni
Sillä sinun tiesi ovat teitäni korkeammat
Ajatuksesi ovat ajatuksiani korkeammat
Antaudun jalkojesi juureen, Herrani
Annan Sinulle kaiken elämässäni