Uskontokasvatusta

”Äiti, kuka siellä on tänään jumalana?” herra 3 vee kysyy herättyään kesken jumalanpalveluksen (Hänellä on paha tapa nukahtaa samalla sekunnilla, kun saarna alkaa). Vastaan, ettei kukaan ole alttarilla jumalana, sillä Jumala ei ole ei ihminen. ”Onko Jumala sitten nainen?” on seuraava kysymys, loogisesti. Kun perheessä on kolme poikaa, Isäntä ja äiti, looginen jako on a) ihmiset b) naiset (eli ne, joilla ei jostain ihmeellisestä syystä ole pippeliä). Herra 3 veen pettämättömän logiikan mukaan jumalanpalveluksessa on läsnä Jumala, ja todennäköisesti hän on se mies edessä alttarilla.

Välillä tuntuu, että jos lasten kasvattaminen ihmisiksi on haastavaa, vielä haastavampaa on heidän kasvattamisensa kunnon kristityiksi. Uskoa ei lapsiin voi (valitettavasti) siirtää, mutta sentään heille voi (yrittää) opettaa mihin ja miksi me uskomme. Ruoka- ja iltarukoukset kyllä sujuvat herroilta jo ihan itsestään, ilman vanhempien muistuttamista. Ja jumalanpalvelukseenkin heidät saa aina välillä ilman kovin suurta vastarintaa. Mutta jostain käsittämättömästä syystä tämän päivän pyhäkouluissa ei lapsille opeteta enää mitään – ainakin jos uskomme herroja. Tai ainakaan he eivät koskaan muista myöhemmin (eli noin kymmenen minuuttia pyhäkoulun loputtua), mistä pyhäkoulussa on puhuttu. Välillä herää epäilys, ovatko lapsukaiset koskaan koko pyhäkoulussa olleetkaan… Eikä tilanne ole kotona kovinkaan paljoa parempi: En tiedä onko vika lukijassa vai kuulijoissa, mutta raamatunkertomuksien lukeminen ääneen on välillä lievästi sanottuna turhauttavaa. Kertomuksen loputtua kuulijat eivät tiedä mistä tai kenestä kertomus kertoi ja lukija ei tiedä itkisikö vai nauraisiko.

Herrojen lempikertomus Raamatussa on Daavid ja Goljat. Ei siksi, että siinä kerrotaan Jumalan avusta heikoille. Eikä siksi, että siinä kerrotaan uskosta ja luottamuksesta Jumalaan. Ehei, lastenraamattujen kuvitus on tuon tarinan kohdalla aina kaikkein kiinnostavin: miekkoja, kilpiä, keihäitä ja rintapanssareita. Hyvänä kakkosena tulevat Joosua (paljon sotilaita) ja Jeesuksen vangitseminen (paljon sotilaita). Paavalilla oli selvästikin kokemusta pikkumiehistä hänen kirjoittaessaan pelastuksen kypärästä ja Sanan miekasta. Ainakin yhdessä kohdassa kirjettä kuulijoiden mielenkiinto oli taattu…

Jos joissakin asioissa kertaus olisikin vähän paikallaan (kuten siinä, onko Jumala alttarilla), toiset asiat taas ovat menneet erinomaisen hyvin perille. Harmi vaan, että kyse on kirkkohistoriasta. Ja harmi vaan, että kyseinen aikakausi on todennäköisesti kaikkein vähiten suosittu nykyisessä kotimaassamme. Onneksi naapurit eivät ymmärrä suomea, on hyvä lohtu silloin, kun jälkikasvu heristelee parvekkeella miekkojaan ja karjuu: ”Menkäämme Jerusalemiin, se on Jumalan tahto! Vapauttakaa Jerusalem vääräuskoisilta!”

Ehkä kaikki toivo ei kuitenkaan ole vielä mennyttä. Pääsiäisen aikaan Isäntä luki herroille pääsiäiskertomusta lastenraamatusta. Herra 5 vee kuunteli alahuuli väpättäen ja totesi lopuksi: ”Minä niin rakastan Jeesusta!”

Raamatun kertomuksia lapsille by Isäntä: Joona heitetään laivasta.