Valtatie

Muutama päivä sitten palestiinalaiset kokoontuivat jälleen kaduille osoittamaan mieltään. He muistelivat naqbaa, katastrofia, joksi he kutsuvat Israelin valtion perustamista vuonna 1948. Tuhannet arabit joutuivat jättämään kotinsa, kun arabiarmeijat hyökkäsivät juuri itsenäiseksi julistautuneen Israelin kimppuun tarkoituksenaan tuhota tuore valtio. Tuhannet arabit siirtyivät pois armeijoiden tieltä, toiset taas pakenivat juutalaisten koston pelossa. Suurin katastrofi ei kuitenkaan ollut Israelin valtion itsenäistyminen tai sota. Suurin katastrofi oli sitä seurannut pakolaisuus, joka ei ole loppunut vieläkään. Siinä missä Suomessa evakkokarjalaiset otettiin vastaan, jos ei nyt aina avosylin, mutta vastaan kuitenkin, palestiinalaispakolaiset saivat huomata, että heitä ei kukaan ota vastaan. Heidän arabiveljensä ja -sisarensa kielsivät heitä muuttamasta kaupunkeihinsa, estivät heitä tulemasta osaksi yhteisöä.

Yli kuusikymmentä vuotta naqban jälkeen kolmas ja neljäs sukupolvi palestiinalaisia kasvaa pakolaisleireissä (jotka ovat ihan nykyaikaisia kaupunkeja, eivät mitään telttakyliä, vaikka leireistä puhutaankin). He kasvavat kuunnellen tarinoita menetetystä kodista, menetystä suuruudesta. He kasvavat kuunnellen tarinoita juutalaisten hirmutöistä, Israelin armeijan julmuuksista, Israelin epäoikeudenmukaisuudesta. He kuulevat, kuinka Allah vihaa juutalaisia ja kuinka Allahin tahto on, että juutalaiset ja heidän valtionsa tuhotaan. He oppivat vihaamaan Israelia ja juutalaisia. Islam, viha, epäoikeudenmukaisuus, kosto. Naqba, joka ei koskaan pääty. Viha purkautuu vuosipäivänä iskulauseina, kivien heittelynä, Israelin lippujen polttamisena. Mutta viha ja katkeruus eivät tuo rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. Ainoastaan lisää vihaa, katkeruutta, epäoikeudenmukaisuutta ja loppumattoman koston kierteen. Mielenosoitukset päättyivät tänä vuonna kahden kiviä heitelleen palestiinalaisnuoren kuolemaan.

Samana iltana joukko ihmisiä kokoontui erääseen Jerusalemin monista kirkoista. Vaikka oli tavallinen arki-ilta, kirkko oli ääriään myöten täynnä sekalaista seurakuntaa. Jerusalemissa asuvia ulkomaalaisia, paikallisia arabikristittyjä, messiaanisia juutalaisia, armenialaisia uskovia, turkkilaisia uskovia, egyptiläisiä, kurdeja... entisiä muslimeja eri puolilta Lähi-itää. Paikalla piti olla myös iranilaisia ja irakilaisia uskovia, mutta Israelin turvallisuusviranomaiset olivat estäneet heidän matkansa. Ulkomaiset vieraat olivat viettäneet Israelissa joitakin päiviä paikallisten uskovien vieraina. He olivat tutustuneet maahan ja ihmisiin, rakentaneet yhteyttä toisiinsa, keskustelleet eri tavoista tavoittaa muslimeja ja toimia enemmän tai vähemmän suljetuissa islamilaisissa maissa. Monilla oli paljon anteeksiannettavaa ja unohdettavaa, mutta nyt he olivat yhdessä. Juutalaiset ja arabit, turkkilaiset ja armenialaiset, entiset sunni- ja shiia-muslimit. Kaikki Jeesuksen omia, armahdettuja syntisiä. Veljiä ja sisaria.

He lauloivat yhdessä ylistyslauluja Jumalalle ja rukoilivat toinen toistensa puolesta. Englanniksi, arabiaksi, hepreaksi, turkiksi... ja kielillä, joita vain enkelit ymmärtävät. Ja silti he ymmärsivät toisiaan, sillä he kaikki puhuivat samaa kieltä. Rauhan, rakkauden ja anteeksiannon kieltä. Sitä kieltä, jota Jumala puhuu meille Poikansa kautta ja Pojassaan. Sitä kieltä, joka muuttaa ihmisen sydämen. Illan päätteeksi messiaaniset juutalaiset lauloivat vierailleen hepreaksi Herran siunauksen. "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua." Sitä siunausta ja varjelusta he todella tarvitsevat palatessaan kotimaihinsa. Monet heistä ovat hengenvaarassa jo pelkästään siksi, että he ovat kääntyneet kristityiksi. Ja vierailu vihollismaassa Israelissa ei todellakaan paranna heidän tilannettaan. Silti he olivat tulleet, voidakseen rukoilla yhdessä toisten uskovien kanssa. Näyttääkseen maailmalle, että on olemassa jotain paljon suurempaa kuin viha ja katkeruus. On olemassa Jumala, joka toimii ja muuttaa ihmisten sydämiä vielä tänäänkin.

"Sinä päivänä avautuu valtatie Egyptistä Assyriaan, ja assyrialaiset tulevat käymään Egyptissä ja egyptiläiset Assyriassa, ja egyptiläiset ja assyrialaiset palvelevat yhdessä Herraa. Sinä päivänä Israel kohoaa kolmanneksi Egyptin ja Assyrian rinnalle ja on siunauksena keskellä kaikkea maata. Herra Sebaot siunaa niitä kaikkia sanoen: "Siunattu olkoon kansani Egypti, siunattu kätteni luomus Assyria, siunattu minun oma kansani Israel!" (Jesaja 19:23-25)

PS: Valtatiestä voit lukea lisää osoitteessa http://middleeastcrossroads.wordpress.com/

Suuri sovituspäivä

”Nyt pojat olette hiljaa! Tänään on suuri juhlapäivä ja naapurit haluavat olla rauhassa. Tänään kaikki juutalaiset paastoavat ja rukoilevat ja TE ETTE VOI METELÖIDÄ!” Samassa alhaalta kadulta kajahtavat naapuruston lasten kiljahdukset, rullalautojen ja polkuautojen kolina, sekä muu yleinen hälinä. Se siitä sitten, näin täällä vietetään Jom Kippuria, Suurta sovituspäivää…

Ajatus on hieno: Yhdeksi päiväksi vuodessa koko juutalaisvaltio pysähtyy paastomaan ja rukoilemaan. Kaikki kaupat ja virastot ovat kiinni, niin julkinen kuin yksityinenkin liikenne seisoo, kukaan ei poistu kotoaan muuta kuin synagogaan rukoilemaan – ja hurskaimmat eivät poistu synagogasta koko aikana. Jopa kaikkein maallistuneimmat juutalaiset paastoavat Jom Kippurina, varmuuden vuoksi – jos vaikka olisikin olemassa Jumala, joka tuomitsee ihmisten synnit.  Koko maa on pysähtynyt kohtaamaan Herraansa ja Jumalaansa. Paitsi lapset ja lapsenmieliset, jotka täyttävät autoilta tyhjiksi jääneet kadut.

Raamatun aikana Jom Kippur oli vuoden ainut päivä, jolloin ylipappi astui Temppelin Kaikkeinpyhimpään. Kaikkina muina päivinä vuodesta Kaikkeinpyhin, jossa säilytettiin Liitonarkkua, oli varattu yksinomaan Jumalan läsnäololle. Mutta Suurena sovituspäivänä ylipappi astui Kaikkeinpyhimpään mukanaan veriuhri koko kansan syntien sovittamiseksi. Tämän päivän uhreista annetaan ohjeet Vanhassa testamentissa. Siellä annetaan myös kansalle määräys paastota ja olla tekemättä työtä tuona päivänä. Tuo työntekokielto koski myös maassa asuvia muukalaisia, joten Jom Kippurina koko maa pysähtyi.

Temppeliä ei enää ole, eikä uhreja voida suorittaa. Onko syntien sovitus siis tullut mahdottomaksi? Rabbien opetusten mukaan uhreja ei enää tarvita, sillä rukoukset ovat korvanneet Temppelin uhrit. Monet juutalaiset kuitenkin ovat epävarmoja siitä, riittävätkö rukoukset varmasti Jumalan miellyttämiseksi ja synneistä vapautumiseksi. Siksi onkin kehittynyt kapparot –rituaali, jossa uhrataan kana (tai modernimmassa versiossa rahaa) synneistä vapautumiseksi. Rituaalissa ihmisen synnit siirretään kanaan (tai kukkoon, mikäli kyseessä on miespuoleinen henkilö) lausumalla tietyt rukoukset ja pyörittämällä kanaa kolme kertaa pään yläpuolella. Sitten kana teurastetaan ja lihat annetaan köyhille. Vaihtoehtoisessa versiossa rahaa pyöritetään pään yläpuolella ja sitten rahat annetaan hyväntekeväisyyteen. Läheskään kaikki rabbit eivät hyväksy näitä rituaaleja, mutta yhtä kaikki tuhannet kanat ja kukot menettävät henkensä Jom Kippuria edeltävinä päivinä.

Uskonnollinen juutalainen suorittamassa kapparotia.

Mitä tämä sitten merkitsee minulle kristittynä? Heprealaiskirjeessä kerrotaan, kuinka Jom Kippur ja silloin suoritettavat uhrit ovat esikuva Jeesuksesta ja hänen ristinkuolemastaan. Heprealaiskirjeessä Jeesus kuvataan taivaallisena ylipappina, joka on mennyt taivaallisen Kaikkeinpyhimpään, Jumalan valtaistuimen eteen, vieden mukanaan veriuhrin. Mutta Jeesus ei vienyt Jumalalle Vanhassa testamentissa säädettyjä härkien tai pukkien verta, vaan oman verensä. Jeesuksen veri on viimeinen ja kertakaikkinen uhri syntien sovittamiseksi. Kaikki synnit on sovitettu, anteeksi annettu. Me emme tarvitse temppelin uhreja tai kanoja saadaksemme syntimme anteeksi. Me voimme vedota Jeesukseen, joka on kuollut meidän puolestamme ristillä.

Jom Kippur on monella tapaa ongelmallinen päivä täällä Israelissa asuvalle uskovalle. En tarkoita tässä nyt lasten hiljaisena pitämistä, jotta naapurit eivät häiriintyisi, vaan suurempia periaatteellisia kysymyksiä. Kuinka minun pitäisi suhtautua tähän päivään ja ennen kaikkea paastoon. Juutalaiset paastoavat saadakseen menneen vuoden syntinsä anteeksi ja saadakseen nimensä kirjoitetuksi ”Hyvän elämän kirjaan” alkaneeksi vuodeksi. Mutta minun syntini on jo annettu anteeksi, riippumatta siitä, paastoanko vai en. Eikä kohtaloni riipu hyvistä tai pahoista teoistani, sillä se olisi lakiuskoa. Suurin kysymys koskee kuitenkin Jom Kippurin merkitystä. Suuri sovituspäivä oli lähes kaksi tuhatta vuotta sitten, kun Jeesus kuoli Golgatalla. Vietänkö siis tämän päivän muistellen Temppelin uhreja vai todellista sovitusuhria, Jeesusta?

Ei, me emme pitäneet tänään parvekkeellamme grillijuhlia. Emme myöskään kulkeneet herrojen kanssa ympäri naapurustoa todellisesta Sovituspäivästä kertovia traktaatteja jakaen. En edes syöksynyt pelastamaan aiemmin viikolla kanoja, vaikka mieli olisikin tehnyt. Maassa maan tavalla ja tapoja kunnioittaen. Herrat saivat harjoitella hieman hiljaisempaa leikkiä ja pölynimurikin pysyi tänään siivouskomerossa, vaikka tarvetta sen käytölle kyllä olisi ollut. Ehkä paastosin, ehkä en. Mutta jos paastosin, juutalainen ystäväni ei koskaan tule sitä tietämään. Ja jos paastosinkin, en paastonnut – enkä tulevaisuudessakaan paastoa – omien syntieni tähden. Ne on jo sovitettu riippumatta siitä, paastoanko Jom Kippurina vai en.

Uskontokasvatusta

”Äiti, kuka siellä on tänään jumalana?” herra 3 vee kysyy herättyään kesken jumalanpalveluksen (Hänellä on paha tapa nukahtaa samalla sekunnilla, kun saarna alkaa). Vastaan, ettei kukaan ole alttarilla jumalana, sillä Jumala ei ole ei ihminen. ”Onko Jumala sitten nainen?” on seuraava kysymys, loogisesti. Kun perheessä on kolme poikaa, Isäntä ja äiti, looginen jako on a) ihmiset b) naiset (eli ne, joilla ei jostain ihmeellisestä syystä ole pippeliä). Herra 3 veen pettämättömän logiikan mukaan jumalanpalveluksessa on läsnä Jumala, ja todennäköisesti hän on se mies edessä alttarilla.

Välillä tuntuu, että jos lasten kasvattaminen ihmisiksi on haastavaa, vielä haastavampaa on heidän kasvattamisensa kunnon kristityiksi. Uskoa ei lapsiin voi (valitettavasti) siirtää, mutta sentään heille voi (yrittää) opettaa mihin ja miksi me uskomme. Ruoka- ja iltarukoukset kyllä sujuvat herroilta jo ihan itsestään, ilman vanhempien muistuttamista. Ja jumalanpalvelukseenkin heidät saa aina välillä ilman kovin suurta vastarintaa. Mutta jostain käsittämättömästä syystä tämän päivän pyhäkouluissa ei lapsille opeteta enää mitään – ainakin jos uskomme herroja. Tai ainakaan he eivät koskaan muista myöhemmin (eli noin kymmenen minuuttia pyhäkoulun loputtua), mistä pyhäkoulussa on puhuttu. Välillä herää epäilys, ovatko lapsukaiset koskaan koko pyhäkoulussa olleetkaan… Eikä tilanne ole kotona kovinkaan paljoa parempi: En tiedä onko vika lukijassa vai kuulijoissa, mutta raamatunkertomuksien lukeminen ääneen on välillä lievästi sanottuna turhauttavaa. Kertomuksen loputtua kuulijat eivät tiedä mistä tai kenestä kertomus kertoi ja lukija ei tiedä itkisikö vai nauraisiko.

Herrojen lempikertomus Raamatussa on Daavid ja Goljat. Ei siksi, että siinä kerrotaan Jumalan avusta heikoille. Eikä siksi, että siinä kerrotaan uskosta ja luottamuksesta Jumalaan. Ehei, lastenraamattujen kuvitus on tuon tarinan kohdalla aina kaikkein kiinnostavin: miekkoja, kilpiä, keihäitä ja rintapanssareita. Hyvänä kakkosena tulevat Joosua (paljon sotilaita) ja Jeesuksen vangitseminen (paljon sotilaita). Paavalilla oli selvästikin kokemusta pikkumiehistä hänen kirjoittaessaan pelastuksen kypärästä ja Sanan miekasta. Ainakin yhdessä kohdassa kirjettä kuulijoiden mielenkiinto oli taattu…

Jos joissakin asioissa kertaus olisikin vähän paikallaan (kuten siinä, onko Jumala alttarilla), toiset asiat taas ovat menneet erinomaisen hyvin perille. Harmi vaan, että kyse on kirkkohistoriasta. Ja harmi vaan, että kyseinen aikakausi on todennäköisesti kaikkein vähiten suosittu nykyisessä kotimaassamme. Onneksi naapurit eivät ymmärrä suomea, on hyvä lohtu silloin, kun jälkikasvu heristelee parvekkeella miekkojaan ja karjuu: ”Menkäämme Jerusalemiin, se on Jumalan tahto! Vapauttakaa Jerusalem vääräuskoisilta!”

Ehkä kaikki toivo ei kuitenkaan ole vielä mennyttä. Pääsiäisen aikaan Isäntä luki herroille pääsiäiskertomusta lastenraamatusta. Herra 5 vee kuunteli alahuuli väpättäen ja totesi lopuksi: ”Minä niin rakastan Jeesusta!”

Raamatun kertomuksia lapsille by Isäntä: Joona heitetään laivasta.

Pääsiäisajatuksia II

”Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: 'Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.'" Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.” (Luuk. 24:1-8)

Aurinko nousee. Jokainen yö päättyy aamuun, enemmin tai myöhemmin. Opetuslasten yö ei päättynyt auringonnousuun, vaan pimeys jatkui. Murheelliset naiset lähtivät aamulla haudalle huolehtimaan Jeesuksen ruumiista. He eivät surultaan ja järkytykseltään muistaneet Jeesuksen puheita. Niin eivät muistaneet opetuslapsetkaan; he, joille Jeesus oli puhunut niin monta kertaa kuolemastaan. Kaikki elivät yön pimeydessä, näkemättä aurinkoa.

”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.” Miksi me etsimme elävää kuolleiden joukosta? Jäämme Pitkäperjantain suruun, epätoivoon, vaikka kuolema on voitettu. Itkemme kuollutta Mestaria, emmekä näe elävää Vapahtajaa. Suremme menneitä syntejämme, emmekä riemuitse pelastuksestamme. Valitamme heikkouttamme ja pienuuttamme, emmekä luota Voittajan voimaan ja suuruuteen. Kuolema on voitettu, synnin valta on voitettu. Kristus nousi kuolleista, hän ei jäänyt hautaan. Emme vietä pääsiäistä Jeesuksen kuoleman muistoksi, vaan siksi, että hän nousi kuolleista ja hän elää. Jeesus kuoli meidän syntiemme tähden, meidän puolestamme, mutta se ei ole tarinan loppu. Pääsiäisaamuna aurinko nousi ja yö päättyi.

”Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.” Tajunnan räjäyttävä oivallus. Se on totta, Jeesus on noussut kuolleista. Kaikki, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut, ei ollutkaan vain pahaa unta, vaan osa Jumalan suurta suunnitelmaa. Jeesuksen kuolema ei ollutkaan suuri tragedia, vaan hänen tehtävänsä. ”Se on täytetty!” Yhtäkkiä opetuslasten elämä sai uuden suunnan. Yö painajaisineen oli ohi ja nyt oli aika aloittaa päivän työt. Maailmalle oli kerrottava suuri uutinen: Kristus on noussut kuolleista ja hän elää.

”Jeesus sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.” (Luuk. 24:46,47)  

Herra 5 vee suorittaa tarkistuksen: Hauta on tyhjä!

Pääsiäisajatuksia

On outoa olla Jerusalemissa pääsiäisenä. Koko kaupunki on täynnä ihmisiä, pyhiinvaeltajia. Kirkot ja pyhät paikat ovat täynnä väkeä, joka yrittää tavoittaa pääsiäisen tunnelmaa tungoksessa. Me olemme kotona. Yritämme tavoittaa pääsiäisen sanomaa, vaikka se kaiken arjen keskellä onkin hankalaa. Elämä ympärillämme jatkuu, ihmiset valmistautuvat sapattiin. Perjantai on pitkä, vaikka kellot siirrettiinkin kesäaikaan tänään ja vuorokausi lyheni tunnilla. Pitkäperjantaina on aikaa lukea, miettiä ja miettiä lukemaansa. Tässä jotain hajanaisia ajatuksia, joita mieleeni on noussut tämän päivän aikana pääsiäiskertomusta lukiessani.

                                                                                                          

”Luuletko, etten voisi pyytää apua Isältäni? Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin. Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, joiden mukaan näin täytyy tapahtua?" (Matt. 26:53,54)

Jumalalla oli suunnitelma valmiina. Tapahtumat oli ennalta kerrottu profeettojen kautta. Kaikella oli tarkoituksensa, eikä mikään tapahtunut Isän sallimatta. Silti Jeesuksen seuraajat eivät ymmärtäneet ja vuosisatojen ajan juutalaiset saivat kuulla olevansa Jeesuksen murhaajia. Kyllä, he huusivat ”ristiinnaulitse”, mutta jos niin ei olisi tapahtunut… Jos Jumalan Poika ei olisi kuollut ristillä, kuten oli ennustettu, meillä ei olisi pelastusta. Ja jos juutalaiset olisivat hyväksyneet Hänet Messiaana, kruunanneet kuninkaakseen, meillä ei olisi pelastusta. Mutta juutalaiset eivät ymmärtäneet ja Jeesus kuoli ristillä täyttäen ennustukset. Pelastus on kaikille, juutalaisille ja meille pakanakristityille. 

”Mutta he eivät antaneet periksi vaan huusivat yhä kovemmin ja vaativat, että Jeesus oli ristiinnaulittava. Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi.”(Luuk. 23:23)

Minä en ainakaan olisi liittynyt heihin. Minä en olisi huutanut kuolemaa Kuninkaalle, Messiaalle. Ja kuitenkin olisin, sillä olen ihminen. Me ihmiset luulemme olevamme vahvoja ja järkeviä, mutta todellisuudessa me olemme massan mukana meneviä, heikkoja ja vailla omaa tahtoa. Kun joku huutaa, me huudamme mukana. Varmuuden vuoksi. Ettei kukaan vain luulisi meidän olevan erilaisia. Ettei kukaan vain pitäisi meitä vanhanaikaisena tai konservatiivina. Me huudamme, vaikka emme tiedä mitä huudamme. Mutta kun kaikki muutkin huutavat, on parasta huutaa. Tai ainakin olla hiljaa, ettei kukaan vain huomaisi.

Massa vie mukanaan, tunteet tarttuvat. Meillä oli aikoinaan lukiossa pääsiäisnäytelmä, jossa olin mukana yhtenä kansanjoukosta. Huusimme ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!” ja tunsimme sen. Me halusimme sitä. Jälkeenpäin kävimme tapahtunutta järkyttyneinä läpi opettajan kanssa. Vaikka kukaan meistä ei oikeasti olisi vahingoittanut Jeesusta näyttelevää nuorta, tajusimme kaikki, mikä voima joukolla on. Miten toisissa olosuhteissa, toisessa ajassa ja paikassa me olisimme olleet valmiit menemään loppuun saakka. Vaatimaan viattoman kuolemaa, vain koska joukko sitä vaati.

”Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”(Luuk. 23:34)

Me luulemme tietävämme. Me luulemme olevamme oikeassa, toimivamme oikein, järkevästi, oikeudenmukaisesti. Me tiedämme Jumalan tahdon, silloinkin, kun sitä ei Raamatussa selkeästi sanota. Tai vaikka sanottaisiinkin. Me tiedämme, mitä teemme, vaikka vain haparoimme pimeässä. Naulitsemme Jumalan Pojan ristille, ja onnittelemme itseämme hyvästä ratkaisusta. Ja jos joku näyttää meille, että teimme väärän ratkaisun, me vetoamme muihin. Niihin jotka huusivat. Ehkä vähän minäkin, mutta nuo muut huusivat kovempaa. Minä olin vain mukana. Ja loppujen lopuksi, minä tein vain mitä käskettiin.

”Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni."  Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk. 23:44-46)

Istun ulkona parvekkeella lukemassa, mitä tässä kaupungissa tapahtui lähes kaksi tuhatta vuotta sitten. On keskipäivä ja aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. ”Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni.” Mitä minä tekisin, jos yhtäkkiä aurinko pimenisi? Aurinko, joka ei ole sellainen matalalta vähän pilvien välistä kurkisteleva aurinko, kuin Suomessa. Aurinko, joka suuren osan vuodesta paistaa täysin pilvettömältä taivaalta, kuumasti ja kirkkaasti. Ja sitten yhtäkkiä tulisikin pimeää. Jumala kääntää kasvonsa pois maailman synneistä. Jumala hylkää oman poikansa ristille, koska hänen päällään ovat kaikki maailman synnit. Täydellinen pimeys.