Pääsiäisajatuksia

On outoa olla Jerusalemissa pääsiäisenä. Koko kaupunki on täynnä ihmisiä, pyhiinvaeltajia. Kirkot ja pyhät paikat ovat täynnä väkeä, joka yrittää tavoittaa pääsiäisen tunnelmaa tungoksessa. Me olemme kotona. Yritämme tavoittaa pääsiäisen sanomaa, vaikka se kaiken arjen keskellä onkin hankalaa. Elämä ympärillämme jatkuu, ihmiset valmistautuvat sapattiin. Perjantai on pitkä, vaikka kellot siirrettiinkin kesäaikaan tänään ja vuorokausi lyheni tunnilla. Pitkäperjantaina on aikaa lukea, miettiä ja miettiä lukemaansa. Tässä jotain hajanaisia ajatuksia, joita mieleeni on noussut tämän päivän aikana pääsiäiskertomusta lukiessani.

                                                                                                          

”Luuletko, etten voisi pyytää apua Isältäni? Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin. Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, joiden mukaan näin täytyy tapahtua?" (Matt. 26:53,54)

Jumalalla oli suunnitelma valmiina. Tapahtumat oli ennalta kerrottu profeettojen kautta. Kaikella oli tarkoituksensa, eikä mikään tapahtunut Isän sallimatta. Silti Jeesuksen seuraajat eivät ymmärtäneet ja vuosisatojen ajan juutalaiset saivat kuulla olevansa Jeesuksen murhaajia. Kyllä, he huusivat ”ristiinnaulitse”, mutta jos niin ei olisi tapahtunut… Jos Jumalan Poika ei olisi kuollut ristillä, kuten oli ennustettu, meillä ei olisi pelastusta. Ja jos juutalaiset olisivat hyväksyneet Hänet Messiaana, kruunanneet kuninkaakseen, meillä ei olisi pelastusta. Mutta juutalaiset eivät ymmärtäneet ja Jeesus kuoli ristillä täyttäen ennustukset. Pelastus on kaikille, juutalaisille ja meille pakanakristityille. 

”Mutta he eivät antaneet periksi vaan huusivat yhä kovemmin ja vaativat, että Jeesus oli ristiinnaulittava. Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi.”(Luuk. 23:23)

Minä en ainakaan olisi liittynyt heihin. Minä en olisi huutanut kuolemaa Kuninkaalle, Messiaalle. Ja kuitenkin olisin, sillä olen ihminen. Me ihmiset luulemme olevamme vahvoja ja järkeviä, mutta todellisuudessa me olemme massan mukana meneviä, heikkoja ja vailla omaa tahtoa. Kun joku huutaa, me huudamme mukana. Varmuuden vuoksi. Ettei kukaan vain luulisi meidän olevan erilaisia. Ettei kukaan vain pitäisi meitä vanhanaikaisena tai konservatiivina. Me huudamme, vaikka emme tiedä mitä huudamme. Mutta kun kaikki muutkin huutavat, on parasta huutaa. Tai ainakin olla hiljaa, ettei kukaan vain huomaisi.

Massa vie mukanaan, tunteet tarttuvat. Meillä oli aikoinaan lukiossa pääsiäisnäytelmä, jossa olin mukana yhtenä kansanjoukosta. Huusimme ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!” ja tunsimme sen. Me halusimme sitä. Jälkeenpäin kävimme tapahtunutta järkyttyneinä läpi opettajan kanssa. Vaikka kukaan meistä ei oikeasti olisi vahingoittanut Jeesusta näyttelevää nuorta, tajusimme kaikki, mikä voima joukolla on. Miten toisissa olosuhteissa, toisessa ajassa ja paikassa me olisimme olleet valmiit menemään loppuun saakka. Vaatimaan viattoman kuolemaa, vain koska joukko sitä vaati.

”Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”(Luuk. 23:34)

Me luulemme tietävämme. Me luulemme olevamme oikeassa, toimivamme oikein, järkevästi, oikeudenmukaisesti. Me tiedämme Jumalan tahdon, silloinkin, kun sitä ei Raamatussa selkeästi sanota. Tai vaikka sanottaisiinkin. Me tiedämme, mitä teemme, vaikka vain haparoimme pimeässä. Naulitsemme Jumalan Pojan ristille, ja onnittelemme itseämme hyvästä ratkaisusta. Ja jos joku näyttää meille, että teimme väärän ratkaisun, me vetoamme muihin. Niihin jotka huusivat. Ehkä vähän minäkin, mutta nuo muut huusivat kovempaa. Minä olin vain mukana. Ja loppujen lopuksi, minä tein vain mitä käskettiin.

”Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni."  Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk. 23:44-46)

Istun ulkona parvekkeella lukemassa, mitä tässä kaupungissa tapahtui lähes kaksi tuhatta vuotta sitten. On keskipäivä ja aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. ”Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni.” Mitä minä tekisin, jos yhtäkkiä aurinko pimenisi? Aurinko, joka ei ole sellainen matalalta vähän pilvien välistä kurkisteleva aurinko, kuin Suomessa. Aurinko, joka suuren osan vuodesta paistaa täysin pilvettömältä taivaalta, kuumasti ja kirkkaasti. Ja sitten yhtäkkiä tulisikin pimeää. Jumala kääntää kasvonsa pois maailman synneistä. Jumala hylkää oman poikansa ristille, koska hänen päällään ovat kaikki maailman synnit. Täydellinen pimeys.