Lapseni on rasisti

”Äiti, miksi tuo arabimies meni tuohon juutalaisbussiin?” kysyy herra 7 vee. ”Äiti, miksi tuo juutalaisnainen juttelee tuon arabin kanssa? Miksi tuo arabi jää pois kyydistä juutalaisten asuinalueella? Miksi tuo arabi…? Miksi tuo juutalainen…?” Äiti huokaisee syvään ja tuntee itsensä niin kovin epäonnistuneeksi monikulttuurisuuskasvatuksen osalta. Samainen herra 7 vee ei aikoinaan huomannut tuttavaperheen lasten ihonvärin olevan muutamaa astetta tummempi kuin vanhemmillaan. Nyt hänen tutkansa kuitenkin tunnistaa erehtymättä juutalaiset ja arabit toisistaan. Ja laittaa heidät välittömästi omiin lokeroihinsa.

Ehkä kyse ei kuitenkaan ole niinkään rasismista kuin herra 7 veen tavasta hahmottaa maailma selkeinä lokeroina. Asioiden pitää olla järjestyksessä, kuten aina on ollut ja tulee aina olemaan. Herra ahdistui aikoinaan suunnattomasti sudanilaistyylisessä jumalanpalveluksessa, kun virsien tilalla kaikuivatkin iloiset rumpusoolot ja seurakunta lauloi ja tanssi mukana. Hänen ajattelussaan jumalanpalveluksessa noustaan ylös vain silloin, kun liturgiassa niin sanotaan ja seurakunta liikkuu vain kohti ehtoollispöytää ja sieltä pois. Kaikki muu on liikaa. Sama perinteisyys ja järjestelmällisyys pätee kaikkiin muihinkin elämän alueisiin.

Elämä täällä Jerusalemissa sopii hyvin herra 7 veen lokeroajatteluun – ainakin ensi silmäyksellä. Juutalaiset ja arabit todellakin ajelevat omilla busseillaan ja asuvat omilla asuinalueillaan. Täällä voi elää vuosia tutustumatta muuta kuin oman ryhmänsä edustajiin ja toisen kieltä ei tarvitse oppia muuta kuin koulun pakollinen oppimäärä. On helppoa ylläpitää ennakkoluuloja, kun ei tunne toista. Vaikka Israelin valtio ei varsinaisesti ylläpidäkään tätä erottelua, ihmiset itse tekevät sen välillä hyvinkin tehokkaasti. Israelilainen ystäväni Rina tunnusti minulle hiljattain, ettei ole kertaakaan käynyt Itä-Jerusalemin puolella ja Vanhassa kaupungissakin vain pari kertaa, vaikka hän on asunut Jerusalemissa koko ikänsä. Puhumattakaan, että hän tuntisi yhtään ainutta arabia henkilökohtaisesti. Eikä Rina ole mikään kovin ennakkoluuloinen henkilö, päinvastoin. Hän aidosti toivoo rauhaa ja ratkaisua juutalaisten ja palestiinalaisen väliseen konfliktiin.

Ehkä herra 7 vee vain näkee meitä aikuisia tarkemmin täällä Jerusalemissa vallitsevan erottelun tai paremminkin erottautumisen. Samalla hän tulee huomanneeksi poikkeukset ja kommentoi niitä. Toivottavasti tuo erottautuminen ei kuitenkaan toteutuisi seurakunnissa. Toki tarvitaan eri kielisiä jumalanpalveluksia, kullekin omalla äidinkielellään, mikäli mahdollista. Mutta samalla tulisi muistaa, että niin heprean, arabian, englannin kuin suomen kielisetkin seurakunnat ovat osa yhtä suurta seurakuntaa, Kristuksen ruumista. Yhtä Kristuksen ruumista, jossa ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei arabia eikä suomalaista. On vain joukko pelastettuja Jumalan lapsia, jotka ovat kaikki matkalla samaan Taivaaseen.

Kuva ei ole minun ottamani, eikä edes tältä talvelta. Laitoin sen silti, kun siinä ovat niin ihanasti sulassa sovussa Jerusalemin eri ihmisryhmät.