Suhteellista köyhyyttä

Lapseni ovat kuolemassa nälkään. Tai ainakin he itse tuntuvat olevan sitä mieltä. Minä ja Isäntä taas olemme sitä mieltä, että jos lapset syövät lämpimän aterian edes kolme kertaa viikossa, asia on kunnossa. Ei, kyse ei ole siitä, etteikö meillä laitettaisi ruokaa tuota useammin (vaikka laiska kokki olenkin). Herra 7 vee vain kieltäytyy syömästä makaronia, nakkia, lihaa (paitsi juuri paistettua jauhelihaa), herneitä, tomaattia tai mitään muutakaan punaista tai vihreää – tai keltaista tai oranssia tai minkään muunkaan väristä. Herra 5 vee puolestaan ei vatsansa takia voi nauttia maitotuotteita, eikä myöskään suostu maistamaan korvaavia tuotteita (tämä ei tietenkään koske maidotonta jäätelöä tai soijasuklaavanukasta). Lisäksi hän kieltäytyy – ilmeisesti jonkinlaiseen eettiseen vakaumukseen perustuen – syömästä mitään, mitä puput voisivat käyttää ravinnokseen. Ja listan lopuksi tulevat kana, riisi, kaikki terveellinen ja kaikki (vanhempien mielestä) hyvän makuinen. Herra 3 vee onneksi on kaikkiruokainen, ainakin siihen saakka, että vanhemmat veljet kertovat hänelle lautasella olevan ruuan olevan pahaa, suorastaan syömäkelvotonta. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä se, että Isäntä ei syö herkkusieniä, maksaa tai puolukkaa (ei aiheuta ongelmia näillä leveysasteilla) ja minä en voi syödä vehnää, alkaa perheen yhteinen ruokavalio olla aika… ööö… suppea.

Tunnustan, nappasin tämän kuvan mosambikilaislapsista netistä, ihan vaan tämän kirjoituksen kuvitukseksi

Omassa lapsuudessani sain aina kuulla tarinoita Afrikan nälkää näkevistä lapsista, jos ruoka ei muuten kadonnut lautaselta tarpeeksi nopeasti. Samalla tositarinalla lienee kasvatettu koko sukupolveni, mutta nykyisin moinen syyllistäminen ei taida olla enää muotia. Ei hätää, meidän ei tarvitse vedota afrikkalaisiin lapsiraukkoihin. Me voimme Isännän kanssa todeta pojille, että ”tänäkin päivänä moni äiti tässä kaupungissa miettii, mistä saisi lapsilleen ruokaa”. Toistaiseksi taktiikkamme ei ole juuri tuottanut tulosta, mutta ainakin se on saanut itseni miettimään köyhyyttä ja sen suhteellisuutta. Meidän ei tarvitse minään päivänä miettiä, onko meillä varaa ruokaan, vaikka ruokakaupassa onkin syytä vähän vilkuilla tarjouksia, sen verran kallista ruoka täällä(kin) on. Mutta joka päivä on ruokaa kuitenkin saatu ostettua, samoin kuin vaatteita, lämpöä, lääkkeitä ja vähän ylimääräistä luksustakin, kuten suklaata (äidille) ja leluja (lapsille). Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole monissa israelilaisissa lapsiperheissä, eikä varsinkaan täällä Jerusalemissa.

Vaikka Israel onkin monilla mittareilla kehittynyt länsimaa, jossa elintaso on korkea, teknologia huippua ja hinnat Suomen tasolla, yhdessä asiassa Israel on – valitettavasti – OEDC-maiden ykkönen: Täällä on enemmän köyhiä kuin muissa OECD-maissa. Israelilaisista joka viides määritellään köyhäksi ja lapsista jopa joka kolmas elää köyhyysrajan alapuolella. Suurin osa näistä köyhistä on joko arabeja tai uskonnollisia juutalaisia (haredeja) ja tästä johtuen köyhyys on keskittynyt nimenomaan tänne Jerusalemiin. Yhdistävänä tekijänä arabeilla ja haredeilla on korkea työttömyysaste ja lasten suuri lukumäärä. Esimerkiksi haredimiehistä yli puolet on työelämän ulkopuolella ja lapsia heillä on keskimäärin viisi tai kuusi, monissa perheissä tosin lapsia on paljon tätäkin enemmän. Ei siis liene mikään ihme, että juuri lapsiköyhyys on Israelissa niin korkea. Kuitenkin israelilainen köyhyys on länsimaista suhteellista köyhyyttä: Täällä niin sosiaaliturva kuin yhteisökin huolehtivat siitä, että kenenkään ei tarvitse kuolla nälkään tai elää taivasalla, vaikka välillä tiukkaa olisikin. Ruoka riittää, vaikka välillä siitä pitääkin maksaa liikaa perheen tuloihin nähden. Mutta absoluuttinen köyhyys, jota koetaan monessa kehitysmaassa, on täällä(kin) kuitenkin äärimmäisen harvinaista.

Kävimme Isännän kanssa katselemassa vähän parempaa - ja kalliimpaa - asuinaluetta Jerusalemissa. Ja ihan vähän vaan kadehtimassa...

Kaikki on niin suhteellista, köyhyys varsinkin. Sitä tuntee itsensä aina niin köyhäksi, kun hakee herroja koulukavereiden synttäreiltä: Diplomaattiperheet ja YK:n ”herra isoherrat” asuvat ihan vähän vaan hienommilla asuinalueilla kuin me ja ajelevat ihan vähän vaan hienommilla autoilla kuin me. Jälkimmäinen ei kyllä ole edes kovin vaikeaa, sillä me emme omista autoa, vaan kuljemme julkisilla tai hätätilanteessa taksilla (jotka onneksi ovat täällä todella halpoja). Meidän herrojemme synttäreitä ei ole järjestetty – eikä tulla järjestämään – ravintolassa, lastenmuseossa tai eläintarhassa, eikä juhlilla nähdä taikuria tai pelleä, joka taiteilee ilmapalloista koiria ja kukkia. Ja tuskin vieraat saavat myöskään hauskaa kasvomaalausta, ellei sitten yhtäkkiä ystäväpiiristämme ilmoittaudu joku maalaustaitoinen. Ihan tylsää ja ihan köyhää, pelkkää täytekakkua, ilmapalloja ja vapaata riehumista… Ja sitten sitä taas muistaa, miten rikas ja etuoikeutettu sitä onkaan. Kaikki on vaan niin suhteellista.

Kuka sitten on ihan oikeasti köyhä ja kuka rikas? Se riippuu varmaan paitsi siitä, keneltä kysytään, myös siitä, mitä köyhyydellä ja rikkaudella tarkoitetaan. Vaikka ihmisellä olisi rahaa kuin roskaa, hän voi silti kokea itsensä köyhäksi, jos hänellä ei ole jotain mitä hän todella haluaisi. Ja se Afrikan nälkäinen lapsi voi kokea itsensä rikkaaksi, jos hänellä on katto päänsä päällä ja tänään ruokaa vatsansa täytteeksi – ja perhe, ystäviä ja rakkautta. Minulla on kaikki, mitä minä ihan oikeasti tarvitsen elämiseeni ja ollakseni onnellinen: Perhe, ystäviä, koti, ruokaa joka päivä, mielekäs työ. Uskoa, toivoa ja rakkautta, sekä vielä pienenä luksuksena parveke, josta avautuu upea maisema ja puolet vuodesta paistava aurinko. Ja kuppi kahvia kera hyvän suklaan. Taidan olla suorastaan rikas.

Maisema parvekkeelta