Suuri sovituspäivä

”Nyt pojat olette hiljaa! Tänään on suuri juhlapäivä ja naapurit haluavat olla rauhassa. Tänään kaikki juutalaiset paastoavat ja rukoilevat ja TE ETTE VOI METELÖIDÄ!” Samassa alhaalta kadulta kajahtavat naapuruston lasten kiljahdukset, rullalautojen ja polkuautojen kolina, sekä muu yleinen hälinä. Se siitä sitten, näin täällä vietetään Jom Kippuria, Suurta sovituspäivää…

Ajatus on hieno: Yhdeksi päiväksi vuodessa koko juutalaisvaltio pysähtyy paastomaan ja rukoilemaan. Kaikki kaupat ja virastot ovat kiinni, niin julkinen kuin yksityinenkin liikenne seisoo, kukaan ei poistu kotoaan muuta kuin synagogaan rukoilemaan – ja hurskaimmat eivät poistu synagogasta koko aikana. Jopa kaikkein maallistuneimmat juutalaiset paastoavat Jom Kippurina, varmuuden vuoksi – jos vaikka olisikin olemassa Jumala, joka tuomitsee ihmisten synnit.  Koko maa on pysähtynyt kohtaamaan Herraansa ja Jumalaansa. Paitsi lapset ja lapsenmieliset, jotka täyttävät autoilta tyhjiksi jääneet kadut.

Raamatun aikana Jom Kippur oli vuoden ainut päivä, jolloin ylipappi astui Temppelin Kaikkeinpyhimpään. Kaikkina muina päivinä vuodesta Kaikkeinpyhin, jossa säilytettiin Liitonarkkua, oli varattu yksinomaan Jumalan läsnäololle. Mutta Suurena sovituspäivänä ylipappi astui Kaikkeinpyhimpään mukanaan veriuhri koko kansan syntien sovittamiseksi. Tämän päivän uhreista annetaan ohjeet Vanhassa testamentissa. Siellä annetaan myös kansalle määräys paastota ja olla tekemättä työtä tuona päivänä. Tuo työntekokielto koski myös maassa asuvia muukalaisia, joten Jom Kippurina koko maa pysähtyi.

Temppeliä ei enää ole, eikä uhreja voida suorittaa. Onko syntien sovitus siis tullut mahdottomaksi? Rabbien opetusten mukaan uhreja ei enää tarvita, sillä rukoukset ovat korvanneet Temppelin uhrit. Monet juutalaiset kuitenkin ovat epävarmoja siitä, riittävätkö rukoukset varmasti Jumalan miellyttämiseksi ja synneistä vapautumiseksi. Siksi onkin kehittynyt kapparot –rituaali, jossa uhrataan kana (tai modernimmassa versiossa rahaa) synneistä vapautumiseksi. Rituaalissa ihmisen synnit siirretään kanaan (tai kukkoon, mikäli kyseessä on miespuoleinen henkilö) lausumalla tietyt rukoukset ja pyörittämällä kanaa kolme kertaa pään yläpuolella. Sitten kana teurastetaan ja lihat annetaan köyhille. Vaihtoehtoisessa versiossa rahaa pyöritetään pään yläpuolella ja sitten rahat annetaan hyväntekeväisyyteen. Läheskään kaikki rabbit eivät hyväksy näitä rituaaleja, mutta yhtä kaikki tuhannet kanat ja kukot menettävät henkensä Jom Kippuria edeltävinä päivinä.

Uskonnollinen juutalainen suorittamassa kapparotia.

Mitä tämä sitten merkitsee minulle kristittynä? Heprealaiskirjeessä kerrotaan, kuinka Jom Kippur ja silloin suoritettavat uhrit ovat esikuva Jeesuksesta ja hänen ristinkuolemastaan. Heprealaiskirjeessä Jeesus kuvataan taivaallisena ylipappina, joka on mennyt taivaallisen Kaikkeinpyhimpään, Jumalan valtaistuimen eteen, vieden mukanaan veriuhrin. Mutta Jeesus ei vienyt Jumalalle Vanhassa testamentissa säädettyjä härkien tai pukkien verta, vaan oman verensä. Jeesuksen veri on viimeinen ja kertakaikkinen uhri syntien sovittamiseksi. Kaikki synnit on sovitettu, anteeksi annettu. Me emme tarvitse temppelin uhreja tai kanoja saadaksemme syntimme anteeksi. Me voimme vedota Jeesukseen, joka on kuollut meidän puolestamme ristillä.

Jom Kippur on monella tapaa ongelmallinen päivä täällä Israelissa asuvalle uskovalle. En tarkoita tässä nyt lasten hiljaisena pitämistä, jotta naapurit eivät häiriintyisi, vaan suurempia periaatteellisia kysymyksiä. Kuinka minun pitäisi suhtautua tähän päivään ja ennen kaikkea paastoon. Juutalaiset paastoavat saadakseen menneen vuoden syntinsä anteeksi ja saadakseen nimensä kirjoitetuksi ”Hyvän elämän kirjaan” alkaneeksi vuodeksi. Mutta minun syntini on jo annettu anteeksi, riippumatta siitä, paastoanko vai en. Eikä kohtaloni riipu hyvistä tai pahoista teoistani, sillä se olisi lakiuskoa. Suurin kysymys koskee kuitenkin Jom Kippurin merkitystä. Suuri sovituspäivä oli lähes kaksi tuhatta vuotta sitten, kun Jeesus kuoli Golgatalla. Vietänkö siis tämän päivän muistellen Temppelin uhreja vai todellista sovitusuhria, Jeesusta?

Ei, me emme pitäneet tänään parvekkeellamme grillijuhlia. Emme myöskään kulkeneet herrojen kanssa ympäri naapurustoa todellisesta Sovituspäivästä kertovia traktaatteja jakaen. En edes syöksynyt pelastamaan aiemmin viikolla kanoja, vaikka mieli olisikin tehnyt. Maassa maan tavalla ja tapoja kunnioittaen. Herrat saivat harjoitella hieman hiljaisempaa leikkiä ja pölynimurikin pysyi tänään siivouskomerossa, vaikka tarvetta sen käytölle kyllä olisi ollut. Ehkä paastosin, ehkä en. Mutta jos paastosin, juutalainen ystäväni ei koskaan tule sitä tietämään. Ja jos paastosinkin, en paastonnut – enkä tulevaisuudessakaan paastoa – omien syntieni tähden. Ne on jo sovitettu riippumatta siitä, paastoanko Jom Kippurina vai en.

Shana Tova!

Yksi etu tässä Israelissa asumisessa on se, että pääsemme juhlimaan uutta vuotta pari kertaa vuodessa, talvella ja näin syksyllä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, uutta vuotta juhlitaan myös keväällä, ainakin. Ai niin, islamilainen kalenterikin vaihtaa vuotta eri aikaan, joten siitä tulee vielä yhdet uuden vuoden juhlat lisää. Vielä kun muistaisi, mikä vuosi minkäkin ajanlaskun mukaan on milloinkin kyseessä...

Uuden vuoden alkaminen on aina hyvää aikaa katsella mennyttä taakse päin. Ja tehdä hyviä päätöksiä ja lupauksia koskien uutta alkavaa vuotta. Tänä vuonna minä en tee ainakaan sitä enkä tätä, sen sijaan aion tänä vuonna tehdä niin ja näin. Tänä vuonna aloitan lopultakin sen dieetin, joka kestää pidempään kuin viikon. Tänä vuonna en tuhlaa aikaani turhuuteen, vaan keskityn siihen, mikä todella on oleellista. Tällä kertaa ihan varmasti...

Juutalaisuudessa Rosh HaShanan (uuden vuoden) jälkeiset kymmenen päivää ovat katumuksen ja parannuksen aikaa. Rosh HaShanana Taivaassa avataan kirjat, joihin meidän tekomme ja tekemättä jättämisemme on kirjattu. Tuomio odottaa, mutta nyt on parannuksen aika. Kymmenen päivän jälkeen Jom Kippurina eli Suurena sovituspäivänä, kirjat suljetaan ja kohtalosi on sinetöity - ainakin seuraavaan Rosh HaShanaan asti. Tästä syystä juutalaiset yrittävät elää erityisen hyvää ja nuhteetonta elämää Rosh HaShanan ja Jom Kippurin välisenä aikana. Ihmiset ostavat toisilleen uudenvuodenlahjoja, pyytävät anteeksi tekemiään vääryyksiä ja pyrkivät osoittamaan Jumalalle olevansa sittenkin, kaikista menneen vuoden virheistään huolimatta hyviä ihmisiä. Mistä tulikin mieleeni: Pitääpä käydä viemässä alakerran naapureille vähän suomalaista suklaata. Herrojen jalkapallo kun on eksynyt luvattoman monta kertaa heidän parvekkeelleen...

On hyvä viettää kymmenen päivää omaa elämäänsä tarkastellen ja parannusta tehden. Mutta vielä parempi olisi, jos voisimme elää niin joka päivä. Tunnustaa joka päivä Jumalalle syntimme ja erehdyksemme, väärät tekomme ja tekemättä jättämisemme. Tarkkailla joka päivä omaa elämäämme ja pohtia, olisiko siinä tarvetta muutokseen. Pyytää anteeksi kanssaihmisiltämme silloin, kun siihen on aihetta ja elää niin, että aihetta anteeksipyytämiseen olisi mahdollisimman vähän. Ei kuitenkaan siksi, että kaikella tällä voisimme muuttaa Jumalan tuomiota ja omaa kohtaloamme. Me kaikki ansaitsemme Jumalan tuomion, kuoleman, meidän syntiemme tähden. Ja samoin Jeesuksen ristinkuoleman ansiosta tuo tuomio on jo pyyhitty pois. Pelastus tulee yksin Jumalan armosta, yksin Jeesuksen tähden, ei meidän hyvillä teoillamme tai parannuksenteollamme. Mutta eläminen itseänsä ja omaa tilaansa tarkkaillen auttaa meitä säilyttämään hyvän omantunnon. Samalla se myös osoittaa meille päivästä toiseen meidän oman syntisyytemme ja sen, miten me tarvitsemmekaan Jeesusta, Pelastajaamme.

Oma maa mansikka, muu maa mustikka

Palasimme reilu viikko sitten kesälomalta Suomesta. Vähän vajaa kaksi kuukautta kotimaassa herättää paljon ajatuksia ja tunteita. Ja väistämättä myös vertailua kahden kotimaan välillä. Välillä vertailussa vaaka kallistui Suomen, välillä Israelin puolelle. Ja toisaalta vertailu on kyllä äärimmäisen epäreilua, kun kummankin maan kohdalla poimimme lähinnä rusinat pullasta. Suomesta kesän ja Israelista kevään ja syksyn. Talvi onkin sitten jo vaikeampi juttu...

Aurinko paistaa ja on ihanan lämmintä, suorastaan kuumaa. Onneksi pääsee viileään järveen vilvoittelemaan. Ainakin jos on Suomessa. Jerusalemista pitää ensin ajaa kuumassa autossa pari tuntia ennen kuin järven ranta häämöttää. Kuolleelle merelle tietysti pääsisi paljon nopeammin, mutta silloin virkistävä vaikutus jää melko vähäiseksi. Toisaalta taas uintikausi on täällä muutaman kuukauden pidempi kuin Suomessa, ainakin meille hulluille ulkomaalaisille, jotka uimme Kinneretissä jo toukokuussa, melkein jääpalasten seassa (meistä vesi tuntui kyllä ihan kesäisen lämpimältä, mutta me olemme hulluja ulkomaalaisia).

Sataa, sataa ropisee... Suomen kesä on tunnetusti lyhyt ja vähäluminen, vähän niin kuin talvi Israelissa. Israelin kesä taas on pitkä ja sateeton, suorastaan ahdistavan kuuma ja kuiva. Valitse siitä nyt sitten parempi vaihtoehto... Onneksi tänä kesänä pääsimme nauttimaan myös lämpimästä ja aurinkoisesta Suomen kesästä. Sateet alkoivat oikeastaan siinä vaiheessa, kun me jo pakkailimme laukkujamme - ja pääsimme toteamaan, että nyt on muuttolintujen aika lähteä etelään. Täällä pahimmat helteet alkavat olla jo ohitse ja lämpötila on kohta päivälläkin miellyttävän lämmin, ei enää kuuma. Mutta sitten tulee talvi ja sateet, kylmyys ja - israelilaisten mielestä - pimeys. Meistä aurinko kyllä paistaa talvellakin ruhtinaallisen monta tuntia ja kirkkaana korkealta, mutta me olemmekin hulluja ulkomaalaisia. Suomen pimeät ja kylmät talvet lienevät jotenkin sekoittaneet meidän päämme. Totuus on, että loka-marraskuun rapa- ja loskakelejä ei tule kyllä tänäkään vuonna yhtään ikävä. Sen sijaan hohtavat hanget kyllä herättävät suurta kaipausta jo tässä vaiheessa vuotta. Suomen hankikelien aikaan kun täällä sataa, sataa ja vielä kerran sataa (luonnon kannalta toivottavasti).

Suomessa yöt ovat ihanan rauhallisia ja hiljaisia, joskin häiritsevän valoisia. Tämä tietenkin edellyttää, että asuu tarpeeksi kaukana kaupungin keskustan hälinästä. Ja että siilit eivät eksy Mamman koiratarhaan keskellä yötä. Vaikka minä en kyllä niiden aiheuttamaan meteliin herännyt yhtenäkään yönä. Ensimmäisenä yönä kotona Jerusalemissa sen sijaan en meinannut edes päästä uneen, kun naapurikylässä oli taas jotkut häät, syntymäpäivät tai muuten vain yleinen juhlayö - ja meteli (lue: musiikki, ilotulitukset jne.) oli sen mukaista. Naapurit kulkivat rappukäytävässä pitkin yötä ja täkäläiseen tapaan eivät vaivautuneet alentamaan äänenvoimakkuuttaan (Jumala unohti asentaa israelilaisiin volyyminappulan, kuten myös meidän lapsiimme). Aamuneljältä voikin sitten herätä naapurikylän minareetista kuuluvaan rukouskutsuun ja todeta, että johan tässä tulikin nukuttua tarpeeksi. Tai sitten vain yksinkertaisesti laittaa korvatulpat korviin, etteivät omat lapset herättäisi ylösnoustessaan.

Ruokakaupassa käyminen oli kesällä pitkästä aikaa mukavaa. Kerrankin tiesi, mitä osti. Ja samalla voi järkyttyneenä katsella hintalappuja. Puheet ruokien hinnannoususta oli helppo kuitata olankohautuksella niin kauan, kun kyse oli vain uutisjutuista YLE:n nettisivuilla. Mutta kun todellisuus tuli vastaan ruokakaupassa, oli pakko tunnustaa, että totta se on. Sama todellisuus tosin iski vastaan myös lähikaupassamme täällä Jerusalemissa. Kun jogurttipikari maksaa saman verran kuin maitolitra ja leipäkin on Suomen hinnoissa ei paljon naurata. Varsinkin kun se maitolitra maksaa puolet enemmän kuin Suomessa... Sääliksi käy paikallisia, joiden monien ostovoima on vielä paljon pienempi kuin meillä. Ja tästä lähtien meillä syödään enemmän kaurapuuroa, eikä jogurttia saa kuin korkeintaan yhden päivässä. Onneksi sentään kasvikset ja hedelmät ovat (vielä) suhteellisen halpoja. Harmi vain, että niiden menekki ei ole järin suuri herrojen keskuudessa.

Kummassakin maassa on omat hyvät ja omat huonot puolensa. Ja sitten on paljon niitä asioita, joista ei voi sanoa, ovatko ne hyviä vai huonoja. Ne vain ovat. Asioita nyt vain tehdään eri tavalla eri puolilla maailmaa, eikä toisen tapa ole sen oikeampi vai väärempi kuin meidänkään. Astiat voi tiskata tiskiharjalla tai sienellä ja puhdasta tulee molemmilla tavoilla. Uusi viikko voi kalenterissa alkaa sunnuntaina tai maanantaina, mutta aika kuluu joka tapauksessa. Ja laskut pitää maksaa, joko nettipankissa tai pankin palvelutiskillä. Mutta maksettava ne on joka tapauksessa. Ihmisissäkin on omat hyvät ja huonot puolensa. Suomalaiset ovat suomalaisia ja israelilaiset isralilaisia, hyvässä ja pahassa. Välillä huomaa pitävänsä enemmän toisista, välillä taas toisista, vähän tilanteesta ja omasta mielentilasta riippuen. Mutta se ero maiden välillä on, että vain Suomessa voi tavata sukulaisia ja vanhoja ystäviä. Sellaisia ihmisiä, joille ei tarvitse kertoa koko elämäntarinaansa, koska he tuntevat sen jo, ja ovat itse olleet mukana monissa sen vaiheissa. Vain Suomessa voi oikeasti tuntea olevansa omiensa joukossa; ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa hiljaisuudellaan; jakaa samat kollektiiviset kokemukset ja muistot, kuten mämmin, Linnanjuhlat tai juhannussaunan; tietää, että sinua rakastetaan, vaikkei sitä ääneen sanottaisikaan.

Suomen kesäaamun kauneutta

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Mutta entäs jos pitääkin enemmän mustikka-piirakasta kuin mansikkapiirakasta? Ja mustikkakeitto on mansikakeittoa parempaa? Toisaalta, tuoreet mansikat kermavaahdon kanssa ovat mustikoita parempia. Eikä ole mansikkatäytekakun voittanutta. Miten voisi saada molempia?

Jo joutui armas aika... (kirjoitettu kesäkuussa)

”ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.” Paitsi, että meidän parvekettamme eivät kyllä korista kukkaset, ellei tekokukkia lasketa. Tämä emäntä ei ole viherpeukalo, kuten ei jauhopeukalokaan… No, kukkaset olisivat kuolleet viimeistään kesäloman aikana, joten turhaa vaivaa se niiden hoitaminen olisi ollut kuitenkin.

Suvivirsi ei kaikunut, mutta herrat seitsemän vee ja melkein kuusi vee saivat silti todistuksensa. Käsittämätöntä, että herrojen ensimmäinen kouluvuosi uudessa koulussa on nyt ohi. Juuri eilenhän he aloittivat koulun täysin kielitaidottomina ja nyt he jo juttelevat kavereiden kanssa sujuvasti englanniksi. Kun itsekin pystyisi juttelemaan noin sujuvasti hepreaksi… Kun vertaan omaa ensimmäistä kouluvuottani poikien ensimmäiseen kouluvuoteen, niin pakko on myöntää, että kyllä herrat ovat oppineet aika paljon enemmän kuin minä aikoinaan. Ihan ilman uutta kieltäkin.

Kesäloman myötä Suomi kutsuu meitä. Matkalaukut ovat jo melkein pakattuna ja äiti on jo ihan puhki-poikki-väsy, vaikka lentokentälle lähdetään vasta huomenna. Onneksi olemme menossa Suomeen ja mummolaan, joten pakkaamisen kanssa ei tarvitse olla ihan niin tarkka. Kaikkea saa kaupasta ja jos ei saa, niin sitä ei sitten tarvita. Muutenkin olen jättänyt ihan tarkoituksella aika paljon hankintoja Suomeen. Esimerkiksi vaatteissa hinta-laatu –suhde on Suomessa parempi kuin täällä, joten vaatteita on turha raahata mukanaan kovin paljoa. Kosmetiikkakin on Suomessa halvempaa, joten mukaan ei lähde kuin hammasharjat ja –tahna. Tämä edellä mainittu ei tietenkään koske omaa meikkipussiani, vaikka sekin kyllä täydentyy Suomessa aika reippaasti. Hedelmät olisivat täällä tuoreita ja edullisia, mutta niitä emme taida kuitenkaan pakata mukaamme.

Herrat odottavat suomenlomalta ennen kaikkea uimista, trampoliinia ja kunnon suomalaista ruokaa eli nakkia ja muusia, Saarioisten äitien pinaattilättyjä ja ruisleipää (herra seitsemän vee). Ruisleipää odotamme myös Isäntä ja minä, kuten myös kunnon suomalaista kahvia – ja Saarioisten äitien pinaattilättyjä. Eipähän tarvitse tapella herrojen kanssa ruokailusta. Lomaani tulee kuulumaan myös suomenkielistä lukemista, ystävien ja sukulaisten tapaamista, lisää suomenkielistä lukemista ja maaseudun rauhaa. Vaikka emme me missään suurkaupungissa asu nytkään (siis käytännössä. Teoriassa me asumme suurkaupungissa, mutta ei se kyllä siltä tunnu). Mutta on ihan eri asia kävellä hiekkatietä tai metsäpolkua kuin asvalttia pitkin. Ja herroille on ihan eri asia leikkiä mummolan pihassa kuin parvekkeella tai leikkikentällä.

Ehkä eniten kuitenkin odotamme sitä, että saamme olla hetken tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Kotona Suomessa. Ja samalla tiedän sen, että asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Me emme ole enää samoja ihmisiä kuin lähtiessämme. Ja Suomi ei ole enää se sama Suomi, josta lähdimme. Toki suurin osa asioista ja ihmisistä on ihan ennallaan, mutta silti. Vaikka onkin mukava mennä takaisin kotiin, olisi myös mukava jäädä tänne kotiin. Kun on kaksi kotia, ei aina tiedä, kummassa olisi helpompi. Ja se siirtyminen kodista toiseen ei ainakaan ole helppoa… Toivon vain, että herrat voisivat nauttia Suomessa olostaan. Ja että heistä olisi silti mukava palata syksyllä kotiin Israeliin.

(Tämä teksti on kirjoitettu jo kesäkuussa, ennen Suomeen lähtemistä. Mutta sitten en saanutkaan julkaistua sitä heti kirjoittamisen jälkeen jonkin teknisen ongelman takia. Sitten iski lähtökiire, enkä Suomessa enää muistanut koko kirjoitusta. Nyt kesälaitumilta palattua löysin tekstin ja ajattelin julkaista sen näin jälkikäteen. Saattepahan tietää näin jälkikäteen, mitä lomaltamme odotimme. Ja kyllähän se aikalailla odotusten mukaisesti menikin.)