Naapureita tapaamassa

”Tämä on muuten oikein mukavaa aluetta, mutta tuohon naapurissa olevaan arabikylään ei pidä mennä. Siellä heitetään ensin kivellä ja kysytään vasta sitten, oletko juutalainen. Sinne eivät mene edes ambulanssit tai paloautot ja poliisitkin vain isommalla joukolla. Se on koko Jerusalemin pahin terroristipesäke.” Tämän ja paljon muuta olemme saaneet kuulla naapurikylästämme. Ja silti huomasin istuvani siellä Miehen, herrojen ja muutaman sukulaisen kanssa eräässä arabiperheessä päivällisellä. Herra viisi vee nukkui tyytyväisenä sohvalla herra seitsemän veen katsellessa perheen lasten kanssa piirrettyjä. Ja herra kolme vee leikki onnellisena uusilla leluilla arabityttöjen ihailevista katseista nauttien. Miehet istuivat ruokapöydän ääressä kahvia hörppimässä ja kävivät tutustumiskeskustelua hepreaksi(!) meidän naisten katsellessa perhekuvia ja puhuessa kulttuurieroista avioitumisiässä.

Talon Mies on syksyn ja talven mittaan tutustunut lähikauppamme myyjään ”Suhaan”. Suha on sosiaalinen ja puhelias, kuten Mieskin, ja kun kumpikaan ei puhu hepreaa tai englantia äidinkielenään keskustelu pysyy tarpeeksi yksinkertaisena. Kun Suha kuuli, että meillä on sukulaisia Suomesta vierailulla, hän kutsui koko porukan kotiinsa päivälliselle - näkemään aitoa arabikulttuuria. Keskusteluissa vain unohtui mainita kylän nimi, joten huomasimme yllätykseksemme päätyvämme juuri sinne, minne meidän ei missään nimessä pitänyt päätyä: Pahamaineiseen naapurikylään.

Siellä me sitten istuimme ja keskustelimme englanti-heprea-arabia-suomi –sekoituksella. Kuulimme, millaista on tavallisten ihmisten elämä kylässä, joka on leimattu terroristipesäkkeeksi. Miten samana aamuna lapset eivät olleet päässeet kouluun, kun poliisit olivat laittaneet tiesulut. Miten elämä on muuttunut kylässä vuosikymmenien aikana, kun väkeä on muuttanut lisää muualta palestiinalaisalueilta; islam on muuttunut radikaalimmaksi; nuoriso turhautuu, kun omassa kylässä ei ole työtä; lapsia ei uskalla laittaa oman kylän kouluun, etteivät hekin päätyisi heittelemään poliisiautoja kivillä; Israelin valtiolle ja Jerusalemin kaupungille maksettavat verot ovat kovat, mutta silti katujen päällyste on enää muisto vain… Suhan toive oli sama, kuin varmaan jokaisella äidillä maasta riippumatta: Kunpa lapsilla olisi hieman helpompaa. Kunpa heillä olisi mahdollisuus opiskella mahdollisimman pitkälle ja saada aikanaan kunnon työpaikat. Ja kunpa he pysyisivät erossa ääriryhmistä, eivät oppisi vihaamaan, vaan voisivat olla osa konfliktin ratkaisua.

Suha tunnusti avoimesti, ettei heidän kylänsä huono maine ole tuulesta temmattu. Hänellä on myös juutalaisia ystäviä, mutta hän kertoi, ettei uskalla kaikkina aikoina kutsua heitä kotiinsa. Ja silloinkin kun kutsuu, hän käy noutamassa heidät kylän ulkopuolelta. Meitäkin hän neuvoi välttämään kylää, ellemme ole liikkeellä jonkun kyläläisen kanssa. Samalla hän harmitteli tilannetta ja sitä, miten pieni ääriryhmä pystyy aiheuttamaan niin paljon hankaluuksia koko kylälle. Hän kertoi, että kyläläisten pahin pelko on se, että jossain vaiheessa Israelin viranomaiset kyllästyvät kylän ääriaineksen aiheuttamiin hankaluuksiin ja kylän ympärille rakennetaan turvamuuri. Muuri hankaloittaisi huomattavasti ihmisten elämää, liikkumista ja työssä käymistä.

Tuntematonta on helppo pelätä. Ennakkoluulot syntyvät usein vieraudesta. On helppoa vihata sellaista, mitä ei tunne. On paljon helpompaa leimata kaikki juutalaiset sionsti-imperialisteiksi ja arabit uskonkiihkoisiksi terroristeiksi, jos ei tunne ketään henkilökohtaisesti. Kuitenkin kummallakin puolella suurin osa ihmisistä toivoo rauhaa. He tahtoisivat elää rauhallista elämää, tehdä työtä, kasvattaa lapsiaan, uskoa, toivoa ja rakastaa. Molemmilta puolilta löytyy kuitenkin kiihkoilijoita, joille viha on rauhaa ja rakkautta tärkeämpää. Suhan sanoin: ”Kaikki me olemme ihmisiä. Jos tutustuisimme toisiimme ihmisinä, voisimme ehkä elää yhdessä rauhassa.”