Pääsiäisajatuksia II

”Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: 'Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.'" Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.” (Luuk. 24:1-8)

Aurinko nousee. Jokainen yö päättyy aamuun, enemmin tai myöhemmin. Opetuslasten yö ei päättynyt auringonnousuun, vaan pimeys jatkui. Murheelliset naiset lähtivät aamulla haudalle huolehtimaan Jeesuksen ruumiista. He eivät surultaan ja järkytykseltään muistaneet Jeesuksen puheita. Niin eivät muistaneet opetuslapsetkaan; he, joille Jeesus oli puhunut niin monta kertaa kuolemastaan. Kaikki elivät yön pimeydessä, näkemättä aurinkoa.

”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.” Miksi me etsimme elävää kuolleiden joukosta? Jäämme Pitkäperjantain suruun, epätoivoon, vaikka kuolema on voitettu. Itkemme kuollutta Mestaria, emmekä näe elävää Vapahtajaa. Suremme menneitä syntejämme, emmekä riemuitse pelastuksestamme. Valitamme heikkouttamme ja pienuuttamme, emmekä luota Voittajan voimaan ja suuruuteen. Kuolema on voitettu, synnin valta on voitettu. Kristus nousi kuolleista, hän ei jäänyt hautaan. Emme vietä pääsiäistä Jeesuksen kuoleman muistoksi, vaan siksi, että hän nousi kuolleista ja hän elää. Jeesus kuoli meidän syntiemme tähden, meidän puolestamme, mutta se ei ole tarinan loppu. Pääsiäisaamuna aurinko nousi ja yö päättyi.

”Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.” Tajunnan räjäyttävä oivallus. Se on totta, Jeesus on noussut kuolleista. Kaikki, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut, ei ollutkaan vain pahaa unta, vaan osa Jumalan suurta suunnitelmaa. Jeesuksen kuolema ei ollutkaan suuri tragedia, vaan hänen tehtävänsä. ”Se on täytetty!” Yhtäkkiä opetuslasten elämä sai uuden suunnan. Yö painajaisineen oli ohi ja nyt oli aika aloittaa päivän työt. Maailmalle oli kerrottava suuri uutinen: Kristus on noussut kuolleista ja hän elää.

”Jeesus sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.” (Luuk. 24:46,47)  

Herra 5 vee suorittaa tarkistuksen: Hauta on tyhjä!

Toisen päivän iltana

pitkin pimeitä polkuja kulkea saan
enkä matkani määrää mä tiedä
mua varjojen vallat käy valloittamaan
minut mennessään tahtovat viedä

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten 

tuskin valaisee aamulla aurinkokaan
tuskin puhaltaa lempeät tuulet
minun toivoni kuollut on, lohduttamaan
eivät pysty nuo vaienneet huulet

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten 

kuka näyttäsi haudan, joka tyhjänä ois
kuka kertois, hän kuoleman voittaa
kuka kuivaisi kyyneleet, pyyhkisi pois
kaikki murheeni, aamu kun koittaa

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten 

                            (Jaakko Löytty)

Jaakko Löytty ei kuulu suosikkilaulajiini, mutta lauluntekijänä hän on hyvä. "Toisen päivän iltana" sopii oikein hyvin näin lankalauantaihin. Laitan mukaan tuon videonkin, vaikka versio ei kyllä kovin hyvä olekaan... Jos olet joskus kuullut hyvän version ko. laulusta, jätä kuuntelematta :)

Pääsiäisajatuksia

On outoa olla Jerusalemissa pääsiäisenä. Koko kaupunki on täynnä ihmisiä, pyhiinvaeltajia. Kirkot ja pyhät paikat ovat täynnä väkeä, joka yrittää tavoittaa pääsiäisen tunnelmaa tungoksessa. Me olemme kotona. Yritämme tavoittaa pääsiäisen sanomaa, vaikka se kaiken arjen keskellä onkin hankalaa. Elämä ympärillämme jatkuu, ihmiset valmistautuvat sapattiin. Perjantai on pitkä, vaikka kellot siirrettiinkin kesäaikaan tänään ja vuorokausi lyheni tunnilla. Pitkäperjantaina on aikaa lukea, miettiä ja miettiä lukemaansa. Tässä jotain hajanaisia ajatuksia, joita mieleeni on noussut tämän päivän aikana pääsiäiskertomusta lukiessani.

                                                                                                          

”Luuletko, etten voisi pyytää apua Isältäni? Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin. Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, joiden mukaan näin täytyy tapahtua?" (Matt. 26:53,54)

Jumalalla oli suunnitelma valmiina. Tapahtumat oli ennalta kerrottu profeettojen kautta. Kaikella oli tarkoituksensa, eikä mikään tapahtunut Isän sallimatta. Silti Jeesuksen seuraajat eivät ymmärtäneet ja vuosisatojen ajan juutalaiset saivat kuulla olevansa Jeesuksen murhaajia. Kyllä, he huusivat ”ristiinnaulitse”, mutta jos niin ei olisi tapahtunut… Jos Jumalan Poika ei olisi kuollut ristillä, kuten oli ennustettu, meillä ei olisi pelastusta. Ja jos juutalaiset olisivat hyväksyneet Hänet Messiaana, kruunanneet kuninkaakseen, meillä ei olisi pelastusta. Mutta juutalaiset eivät ymmärtäneet ja Jeesus kuoli ristillä täyttäen ennustukset. Pelastus on kaikille, juutalaisille ja meille pakanakristityille. 

”Mutta he eivät antaneet periksi vaan huusivat yhä kovemmin ja vaativat, että Jeesus oli ristiinnaulittava. Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi.”(Luuk. 23:23)

Minä en ainakaan olisi liittynyt heihin. Minä en olisi huutanut kuolemaa Kuninkaalle, Messiaalle. Ja kuitenkin olisin, sillä olen ihminen. Me ihmiset luulemme olevamme vahvoja ja järkeviä, mutta todellisuudessa me olemme massan mukana meneviä, heikkoja ja vailla omaa tahtoa. Kun joku huutaa, me huudamme mukana. Varmuuden vuoksi. Ettei kukaan vain luulisi meidän olevan erilaisia. Ettei kukaan vain pitäisi meitä vanhanaikaisena tai konservatiivina. Me huudamme, vaikka emme tiedä mitä huudamme. Mutta kun kaikki muutkin huutavat, on parasta huutaa. Tai ainakin olla hiljaa, ettei kukaan vain huomaisi.

Massa vie mukanaan, tunteet tarttuvat. Meillä oli aikoinaan lukiossa pääsiäisnäytelmä, jossa olin mukana yhtenä kansanjoukosta. Huusimme ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!” ja tunsimme sen. Me halusimme sitä. Jälkeenpäin kävimme tapahtunutta järkyttyneinä läpi opettajan kanssa. Vaikka kukaan meistä ei oikeasti olisi vahingoittanut Jeesusta näyttelevää nuorta, tajusimme kaikki, mikä voima joukolla on. Miten toisissa olosuhteissa, toisessa ajassa ja paikassa me olisimme olleet valmiit menemään loppuun saakka. Vaatimaan viattoman kuolemaa, vain koska joukko sitä vaati.

”Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”(Luuk. 23:34)

Me luulemme tietävämme. Me luulemme olevamme oikeassa, toimivamme oikein, järkevästi, oikeudenmukaisesti. Me tiedämme Jumalan tahdon, silloinkin, kun sitä ei Raamatussa selkeästi sanota. Tai vaikka sanottaisiinkin. Me tiedämme, mitä teemme, vaikka vain haparoimme pimeässä. Naulitsemme Jumalan Pojan ristille, ja onnittelemme itseämme hyvästä ratkaisusta. Ja jos joku näyttää meille, että teimme väärän ratkaisun, me vetoamme muihin. Niihin jotka huusivat. Ehkä vähän minäkin, mutta nuo muut huusivat kovempaa. Minä olin vain mukana. Ja loppujen lopuksi, minä tein vain mitä käskettiin.

”Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni."  Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk. 23:44-46)

Istun ulkona parvekkeella lukemassa, mitä tässä kaupungissa tapahtui lähes kaksi tuhatta vuotta sitten. On keskipäivä ja aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. ”Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni.” Mitä minä tekisin, jos yhtäkkiä aurinko pimenisi? Aurinko, joka ei ole sellainen matalalta vähän pilvien välistä kurkisteleva aurinko, kuin Suomessa. Aurinko, joka suuren osan vuodesta paistaa täysin pilvettömältä taivaalta, kuumasti ja kirkkaasti. Ja sitten yhtäkkiä tulisikin pimeää. Jumala kääntää kasvonsa pois maailman synneistä. Jumala hylkää oman poikansa ristille, koska hänen päällään ovat kaikki maailman synnit. Täydellinen pimeys.

Karitsa pidätetty

 

Kuvan karitsa ei liity tapaukseen

”Karitsa pidätetty epäiltynä uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta ja yleisen turvallisuuden vaarantamisesta. Karitsan omistajat on päästetty vapaaksi kuulustelujen jälkeen, mutta karitsa pysyy poliisin huostassa toistaiseksi.” (Jerusalem Post 27.3.)

Oikeastaan juttu ei mennyt ihan noin, mutta melkein. Karitsaa ei epäilty mistään, sen omistajia kylläkin. Ja karitsa pysyy poliisin huostassa ihan oman turvallisuutensa takia – mutta myös yleisen järjestyksen ja turvallisuuden takia. Mutta mistä tässä uutisessa oikein on kyse? Voiko yksi pieni karitsa todellakin olla tuollainen riski jerusalemilaisten turvallisuudelle?

Kyllä voi, ainakin jos se uhrattaisiin pääsiäisuhrina Temppelivuorella, kuten sen omistajien aikomus oli. Temppelivuori on juutalaisten pyhä paikka; paikka, jossa temppeli sijaitsi ja uhrit suoritettiin. Mutta Temppelivuori on myös muslimien pyhä paikka; paikka, jossa Kalliomoskeija ja Al-Aksa –moskeija sijaitsevat. Ja poliiseille ja turvallisuusviranomaisille Temppelivuori on pommi, joka voi räjähtää milloin vain. Sytytyslanka voi syttyä pienestäkin kipinästä ja juutalainen pääsiäisuhri moskeijan pihassa ei todellakaan olisi mikään pieni kipinä. Temppelivuorella on mellakoitu pienemmästäkin ja välillä mellakat ovat levinneet Vanhaan kaupunkiin ja Itä-Jerusalemiin. Tällä viikolla Jerusalem ja varsinkin Vanha kaupunki ovat täynnä turisteja ja mellakat ovat suunnilleen viimeinen asia, mitä täällä kaivataan. Siksi karitsa sai pitää henkensä ja viettää seuraavat viikot poliisin suojissa.

Kysymys Temppelivuoresta, sen hallinnasta ja kaikesta alueeseen liittyvästä ei ole mikään yksinkertainen. Minäkään en kuvittele ymmärtäväni koko asiasta kuin pienen palasen. Mutta sekös minua estäisi pistämästä lusikkaani tähän tulikuumaan soppaan… Lienee täysin kiistatonta, että juuri Temppelivuorella ovat sijainneet juutalaisten sittemmin tuhotut ensimmäinen ja toinen temppeli. Ja lienee yhtä kiistatonta, että nykyisin samalla paikalla sijaitsevat muslimeille pyhät moskeijat. Siihen se kiistattomuus sitten loppuukin. Jerusalemin Vanha kaupunki on vuodesta 1967 asti kuulunut Israelin hallintaan. Kuitenkin Temppelivuoren sisäiset (tai oikeastaan vuoren laella tapahtuvat) asiat kuuluvat muslimeille, käytännössä Palestiinalaishallinnolle (PA). Tämä on johtanut siihen, että Temppelivuorelle pääsyä valvovat sekä Israelin poliisivoimat että uskonnollinen poliisi. Toinen yrittää estää islamilaisten ja palestiinalaisten ääriainesten pääsyn alueelle mellakoita aiheuttamaan ja toinen yrittää estää juutalaisten ja sionististen ääriainesten pääsyn alueelle mellakoita aiheuttamaan. Luulisi, että tuolla mellakoiden aiheuttajien estelyllä saavutettaisiin jo hyviä tuloksia, mutta ei. Aina joku onnistuu livahtamaan alueelle tarkastajien seulan läpi ja soppa alkaa kiehua.

Oma lukunsa on se, että juutalaisilta ja kristityiltä on kielletty kaikenlainen uskonnollinen toiminta alueella. Tämä tarkoittaa sitä, että alueella saavat esim. rukoilla vain muslimit, käyttää uskonnollisia symboleja vain muslimit ja pitää mukanaan uskonnollista kirjallisuutta vain muslimit. Varsinkin tuo kohta, jossa kielletään rukoileminen, on osoittautunut vähintäänkin ongelmalliseksi. Siihen vedoten alueelta nimittäin pystytään poistamaan käytännössä kuka tahansa. Myös juutalaisten ja kristittyjen pääsyä Temppelivuorelle on rajoitettu ja ei-muslimit pääsevät alueelle vain tiettyinä aikoina yhden tietyn portin kautta.

Mitä väliä tällä kaikella on? Henkilökohtaisesti, ei niin mitään. Mutta monille uskonnollisille ja/tai nationalistisille juutalaisille on paljonkin merkitystä. Ja tämä on johtanut siihen, että viime vuosien aikana yhä useammat heistä ovat pyrkineet Temppelivuorelle rukoilemaan. Osalle kyse on lähinnä periaatteesta, mutta osalle Temppelivuorella on suuri uskonnollinen merkitys. Ja kun muslimeilla kyse on yhtälailla paitsi uskonnosta myös periaatteesta, tilanne pysyy kireänä. Ja se, mikä tapahtuu Temppelivuorella vaikuttaa väistämättä myös muun Jerusalemin ja koko maan elämään. Palestiinalaisten toisen intifadan  katsotaan alkaneen Israelin silloisen pääministerin Ariel Sharonin vierailusta Temppelivuorella. Onneksi pikku-karitsaa ei päästä syyttämään kolmannen aloittamisesta.

Kuvan moskeija liittyy tapaukseen

Hakol beseder – kaikki järjestyksessä

”Tämä kananluu kuvaa lampaanluuta, joka kuvaa pääsiäislammasta, joka kuvaa Jumalan Karitsaa, Jeesusta.” ”Mutta milloin me syödään?” kysyy herra 7 vee. Herra 3 vee taas ei sano mitään, sillä hän nuokkuu tuolillaan nukahtamispisteessä. Mutta pääasia, että kaikki on järjestyksessä, vietämmehän pääsiäisateriaa, sederiä (seder = järjestys).

Kun kerran Israelissa ollaan ja on pesach, juutalainen pääsiäinen, päätimme isännän kanssa viettää perheen ja ystävien kanssa juutalaista pääsiäisateriaa. Silläkin uhalla, että emme ole kumpikaan koskaan osallistuneet oikealle seder-aterialle, ainoastaan lukeneet kirjoista ja katsoneet videoita netistä. Mutta niin lapset kuin ateriavieraatkaan eivät liioin olleet kokeneita konkareita ja tiesivät vielä vähemmän, mitä odottaa. Eli suurta pettymystä ei ainakaan olisi luvassa kenellekään osallistujalle (muuten kuin ehkä ruuan suhteen). Niinpä isännän kanssa aloitimme hyvissä ajoin aterian suunnittelun ja toteutuksen: Ruokalistan suunnittelun (minä), pääsiäishaggadan etsimisen ja muokkaamisen (minä), pöytäliinan ja pääsiäiskoristelujen suunnittelun ja hankkimisen (minä), seder-lautasen hankkimisen (minä), kauppalistan tekemisen (minä), kauppakassien raahamisen (isäntä), ruuan valmistuksen (minä), pääsiäishaggadan muokkaamisen (isäntä, vaikka luulinkin sen jo tehneeni), kauppakassien raahaamisen uudestaan (isäntä) sekä pääsiäismunien maalaamisen ja virpomisvitsojen askartelun (herrat, ainakin osittain). Kaksi viimeksi mainittua eivät muuten liity mitenkään seder-ateriaan, mutta tehtävä nekin oli.

Ongelmat alkoivat jo heti ruokalistasta: millainen ruoka olisi maidotonta, viljatonta ja sianlihatonta (ollakseen edes näennäisesti pääsiäiskosheria), helppoa valmistaa iso annos ja joka maistuisi sekä herroille että aikuisille? Pitkällisen pohdinnan jälkeen arpa osui marokkolaiseen broileripataan, josta herrat söivät broileria ja muut pataa. Seuraava ongelma oli karitsanluun löytyminen. Juutalaiseen sederiin kuuluu nimittäin poltettu lampaanluu, joka kuvastaa temppelissä uhrattua pääsiäislammasta. Mutta mistä sellainen löytyisi? Lopulta kaiken kiireen keskellä päädyimme hätäratkaisuun ja käytimme broilerinluuta (pyhäinhäväistys!), jota sitten polttelimme herrojen kanssa isossa kattilassa parvekkeella. Samassa kattilassa paloi myös kananmuna, mutta se räjähti… Niinpä seder-lautaselle päätyi keitetty ja tulitikun liekillä noettu kananmuna, muistoksi temppelin hävityksestä.

Isäntä vietti koko päivän tietokoneella muokaten suomenkielistä messiaanista pääsiäishaggadaa – sitä, jonka minä edellisenä iltana muokkasin. Herrat virittäytyivät tunnelmaan katsoen Egyptin prinssiä ja minä taas samastuin israelilaisten orjuuteen keittiössä. Kaikki olivat siis hyvin valmistautuneita illan ateriaan. Vain vieraat puuttuivat… ja jäivätkin puuttumaan, kiitos yllättävän sairastumisen. Ainoastaan yksi kutsutuista pääsi paikalle, eikä häntäkään oikein voi laskea vieraaksi. Lastenhoitajamme kun muutenkin viettää meillä niin paljon aikaa. Mutta kaikesta huolimatta päätimme viettää aterian järjestyksen mukaisesti.

Pääsiäisateria on tarkoitus viedä läpi tarkan järjestyksen mukaisesti (14 osaa). Jokaisella aterian osalla on oma merkityksensä. Jotta tämä onnistuisi, aterian osanottajat seuraavat seremonian kulkua haggadasta eli eräänlaisesta ohjekirjasta, jossa käydään läpi koko aterian kulku. Tässä vaiheessa lienee syytä tarkentaa, että varsinainen ruokailu on vain pieni osa seder-ateriaa. Ja ainut osa, josta ei ole olemassa yksityiskohtaisia ohjeita, mikä selittää aiemman pohdinnan ruokalistasta. Erilaisia haggadoja on olemassa useita, mikä voi olla ongelmallista, jos perheessä on kaksi pilk… tarkkaa ihmistä. Meidän haggadamme pitäisi olla suomenkielinen (tai helposti käännettävissä), messiaaninen, oikeaoppinen, lyhyt (herrojen takia) ja tietysti myös meille kelpaava. Niinpä me sitten vietimme isännän kanssa muutamankin tunnin muokaten meille sopivaa ja kelpaavaa versiota muutamasta eri haggadasta.

Miksi kaikki tämä vaiva? Varsinkin, kun vieraat eivät päässeet tulemaan, herra 3 vee nukahti kesken aterian, emme ole juutalaisia ja lastenhoitajakaan ei olisi huomannut, vaikka olisimme keksineet koko jutun päästämme. Halusimme toteuttaa sederin, koska se on se sama ateria, jonka Jeesus nautti opetuslastensa kanssa ennen vangitsemistaan. Sama ateria, jonka aikana Jeesus asetti ehtoollisen. Ateria, jonka aika juutalaiset muistelevat Egyptistä vapautumista, mutta jonka aikana me saamme juhlia synnistä vapautumista. Juutalaisten esikoiset pelasti aikoinaan karitsan veri, jota siveltiin ovenpieliin. Meidät pelastaa Jumalan Karitsan veri, joka vuoti maahan Golgatalla. Seder-ateriaan kuuluu kolme happamatonta matsa-leipää. Juutalaisen perinteen mukaan ne kuvaavat joko kantaisiä Abrahamia, Iisakia ja Jaakobia tai jäljellä olevia Israelin kansanryhmiä pappeja, leeviäisiä ja muita. Mutta nämä eivät selitä, miksi keskimmäinen matsa-leipä murretaan kahtia ja toinen puoli leivästä kätketään liinaan käärittynä. Aterian lopuksi tuo leivänpuolikas, jonka nimi on nyt Afikomen (eli Hän, joka tulee), tuodaan takaisin ja jaetaan kaikille läsnäolijoille. Afikomen symboloi juutalaisille pääsiäiskaritsaa, joka uhrattiin temppelissä. Viimeisellä aterialla ennen kuolemaansa Jeesus otti Afikomenin, ”siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: "Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini."  (Matt. 26:26).

Seder-aterialla nautitaan neljä viinimaljaa. Kullakin niistä on oma merkityksensä, jotka tulevat 2.Moos 6:6-8. Ensimmäinen malja on ”Minä vien teidät pois”, toinen ”Minä vapautan teidät”, kolmas ”Minä pelastan teidät” ja neljäs ”Minä johdatan teidät siihen maahan”. Viimeisellä aterialla Jeesus opetuslapsineen nautti kuitenkin vain kolme maljaa. Kun tuli aika nauttia kolmas malja, ”Minä pelastan teidät”, ”Hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: "Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa."  ." (Matt. 26:27-29). Neljäs malja ”Minä johdatan teidät siihen maahan” odottaa vielä täyttymistään. Sen me nautimme kerran kaikki yhdessä.

Pasha ei kyllä tainnut olla kosheria...

Luvattu maa

Sapattiaamu alkaa hyvin: Herään vertahyytävään kiljuntaan, vastaushuutoon, tuomarin kuulusteluun ja pikatuomion julistukseen, jota seuraa uusi kiljunta ja huuto. Hyvät uutiset: Minun ei tarvitse reagoida huutoon mitenkään, sillä virallisesti olen edelleen Höyhensaarilla. Huonot uutiset: Huuto kuuluu olohuoneestamme. Hyvät uutiset: Kello on jo niin paljon, että naapurit tuskin häiriintyivät. Huonot uutiset: On todellakin sapattiaamu, jolloin kaikki toivovat rauhaa. Hyvät uutiset: Asumme Israelissa, meluisan lapsiperheen Luvatussa maassa.

Suomessa tulee välillä tunne, että lapsia lähinnä siedetään julkisilla paikoilla. Tämä edellyttää tietenkin sitä, että mukulat osaavat käyttäytyä hyvin ja ymmärtävät olla hiljaa. Lapset saavat näkyä, mutta eivät kuulua. Täällä Israelissa taas kaikki niin näkyvät kuin kuuluvatkin, sekä lapset että aikuiset. Kun Suomessa lapsi saa itku-potku-uhma-raivarin julkisella paikalla ihmiset katsovat paheksuvasti ja tarjoavat hyvää tarkoittavia neuvojaan. Näin olen kuullut, en koskaan itse kokenut. Meidän herrathan eivät toki koskaan ikinä milloinkaan ole aiheuttaneet minkäänlaista häiriötä julkisilla paikoilla. Täällä Israelissa huutava mukula herättää lähinnä a) ylpeyttä (”Siinä on taas kasvamassa uusi israelilainen, joka tietää mitä tahtoo”), b) hilpeyttä (”Noin suloisesti pikkuinen huutaa”), c) lempeää vahingoniloa (”Eipähän ole minun lapseni tällä kertaa”) ja d) myötätuntoa (”Kaikkia meitä ahdistaa täällä kuumassa ruuhkabussissa. Voisipa itsekin huutaa…”) Siis näin olen kuullut, en koskaan itse kokenut. Meidän herrathan eivät…

Suomessa aikuiset korottavat ääntään vain äärimmäisen suuttuneina tai humalassa. Tai huutaessaan lapsia ulkoa takaisin sisälle, mutta se taitaa kyllä olla jo katoavaa kansanperinnettä. Israelilaiset taas korottavat äänensä ollessaan iloisia, suuttuneita, turhautuneita, kiireisiä, keskustellessaan ystäviensä, poliisin, lipuntarkastajan, kaupan kassaneidin, toisten matkustajien tai jonkun toisen israelilaisen kanssa, sekä olleessaan kotona, bussissa, kaupungilla, kaupassa tai jossain muualla. Jos tilanne sitä vaati, he huutavat ja heiluttavat käsiään. Onneksi tätä tapahtuu vain äärimmäisen harvoin, keskimäärin joka päivä joka kerta kun he joutuvat tekemisiin toisten israelilaisten kanssa.

Jos suomalainen joutuu turvautumaan äänensä korottamiseen, on tosi kyseessä. Hän on silloin suuttunut ja erittäin hyvästä syystä. Eikä tuo suuttumus laannu pitkään aikaan. Tai oikeastaan se muuttuu loukkaantumiseksi, joka helpottaa ehkä siinä vaiheessa, kun loukkauksen aiheuttaja on joko kuollut tai vähintäänkin saattohoidossa. Kun israelilainen huutaa, se tarkoittaa sitä että hän huutaa. Kun kaksi israelilaista huutaa toistensa suuhun, kyse voi olla siitä, että toista heistä on loukattu verisesti ja kyseessä on vuosikymmenen riita tai sitten ei. Todennäköisesti henkilö A jätti matkalippunsa leimaamatta ja virkaintoinen henkilö B vaatii nyt tuota leimaamatonta lippua tarkastettavaksi. Tilanteeseen puuttuu täysin ulkopuolinen henkilö C, jolta B:n työtoveri kerran peri täysin perusteettomasti tarkastusmaksun. Henkilön D mielestä C:n ei pitäisi puuttua asiaan mitenkään ja hän myös tuo tämän mielipiteensä julki äänekkäästi. Henkilö E taas on sitä mieltä, että B tekee vain työtään ja A:n kuulukin saada rangaistus pahoista teoistaan. Lopulta, pysäkin lähestyessä, A myöntää virheensä ja jää pysäkille selvittämään asiaa B:n ja seuraan liittyneen D:n kanssa. Sitten he sanovat toisilleen iloisesti kiitos ja näkemiin, ja poistuvat eri suuntiin. C taas jää kyytiin keskustelemaan E:n kanssa tilanteen epäoikeudenmukaisuudesta, mutta koska E on eri mieltä asiasta, keskustelu jatkuu kovaäänisenä. Tilannetta ulkopuolelta seurannut turisti luulee, että keskustelun osapuolet paitsi tunsivat toisensa ennestään, ovat myös äärimmäisen suuttuneita toisilleen. Vielä mitä, kyse ole vain keskustelusta israelilaisittain.

Yritäpä tässä sitten kasvattaa herroista hyvin käyttäytyviä ja hillittyjä suomalaisia. Herra 5 vee on sopeutunut tänne jo liiankin hyvin ja omaksunut täysin paikallisen tunneilmaisun: Jos olet iloinen, kaikki kuulevat sen. Jos olet surullinen, kaikki kuulevat sen. Ja jos olet vihainen, kaikki varmasti kuulevat sen. Positiivista tietenkin on, että lapsi sopeutuu - tosin hän oli sopeutunut jo ennen tänne muuttoa. Harmillista taas on se, että Suomeen palatessa ympäristö ei hyvällä katso tuollaista vapaata tunneilmaisua. Hmm… Ehkä me jäämmekin sitten tänne. Kysäisenpä Isännän mielipidettä asiaan huutamalla hänelle asunnon toiseen päähän.

Shabat Shalom!

Lapseni on rasisti

”Äiti, miksi tuo arabimies meni tuohon juutalaisbussiin?” kysyy herra 7 vee. ”Äiti, miksi tuo juutalaisnainen juttelee tuon arabin kanssa? Miksi tuo arabi jää pois kyydistä juutalaisten asuinalueella? Miksi tuo arabi…? Miksi tuo juutalainen…?” Äiti huokaisee syvään ja tuntee itsensä niin kovin epäonnistuneeksi monikulttuurisuuskasvatuksen osalta. Samainen herra 7 vee ei aikoinaan huomannut tuttavaperheen lasten ihonvärin olevan muutamaa astetta tummempi kuin vanhemmillaan. Nyt hänen tutkansa kuitenkin tunnistaa erehtymättä juutalaiset ja arabit toisistaan. Ja laittaa heidät välittömästi omiin lokeroihinsa.

Ehkä kyse ei kuitenkaan ole niinkään rasismista kuin herra 7 veen tavasta hahmottaa maailma selkeinä lokeroina. Asioiden pitää olla järjestyksessä, kuten aina on ollut ja tulee aina olemaan. Herra ahdistui aikoinaan suunnattomasti sudanilaistyylisessä jumalanpalveluksessa, kun virsien tilalla kaikuivatkin iloiset rumpusoolot ja seurakunta lauloi ja tanssi mukana. Hänen ajattelussaan jumalanpalveluksessa noustaan ylös vain silloin, kun liturgiassa niin sanotaan ja seurakunta liikkuu vain kohti ehtoollispöytää ja sieltä pois. Kaikki muu on liikaa. Sama perinteisyys ja järjestelmällisyys pätee kaikkiin muihinkin elämän alueisiin.

Elämä täällä Jerusalemissa sopii hyvin herra 7 veen lokeroajatteluun – ainakin ensi silmäyksellä. Juutalaiset ja arabit todellakin ajelevat omilla busseillaan ja asuvat omilla asuinalueillaan. Täällä voi elää vuosia tutustumatta muuta kuin oman ryhmänsä edustajiin ja toisen kieltä ei tarvitse oppia muuta kuin koulun pakollinen oppimäärä. On helppoa ylläpitää ennakkoluuloja, kun ei tunne toista. Vaikka Israelin valtio ei varsinaisesti ylläpidäkään tätä erottelua, ihmiset itse tekevät sen välillä hyvinkin tehokkaasti. Israelilainen ystäväni Rina tunnusti minulle hiljattain, ettei ole kertaakaan käynyt Itä-Jerusalemin puolella ja Vanhassa kaupungissakin vain pari kertaa, vaikka hän on asunut Jerusalemissa koko ikänsä. Puhumattakaan, että hän tuntisi yhtään ainutta arabia henkilökohtaisesti. Eikä Rina ole mikään kovin ennakkoluuloinen henkilö, päinvastoin. Hän aidosti toivoo rauhaa ja ratkaisua juutalaisten ja palestiinalaisen väliseen konfliktiin.

Ehkä herra 7 vee vain näkee meitä aikuisia tarkemmin täällä Jerusalemissa vallitsevan erottelun tai paremminkin erottautumisen. Samalla hän tulee huomanneeksi poikkeukset ja kommentoi niitä. Toivottavasti tuo erottautuminen ei kuitenkaan toteutuisi seurakunnissa. Toki tarvitaan eri kielisiä jumalanpalveluksia, kullekin omalla äidinkielellään, mikäli mahdollista. Mutta samalla tulisi muistaa, että niin heprean, arabian, englannin kuin suomen kielisetkin seurakunnat ovat osa yhtä suurta seurakuntaa, Kristuksen ruumista. Yhtä Kristuksen ruumista, jossa ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei arabia eikä suomalaista. On vain joukko pelastettuja Jumalan lapsia, jotka ovat kaikki matkalla samaan Taivaaseen.

Kuva ei ole minun ottamani, eikä edes tältä talvelta. Laitoin sen silti, kun siinä ovat niin ihanasti sulassa sovussa Jerusalemin eri ihmisryhmät.

Merten taa

Ulkomailla asumisessa on omat etunsa ja haittansa, ainakin mitä tulee sukulaissuhteiden hoitamiseen. Sukulaisten tai tuttavien yllätysvierailuja ei tarvitse pelätä, mutta toisaalta sovittuja tapaamisiakaan ei ole turhan usein. Mummulassa ei noin vain pääse pistäytymään, eikä isovanhempia voi enää käyttää tuttuina ja turvallisina lastenhoitajina. Varsinkin silloin, kun itse sairastaa, olisi ihana soittaa äidille, että ”tuletko hoitamaan lapsia vähäksi aikaa ja tuo Jaffaa tullessasi.”

Onneksi me olemme saaneet viimeisten viikkojen aikana tuttuja vieraita Suomesta oikein kahdessa erässä. Herrat ovat saaneet nauttia isovanhempien seurasta ja sylistä, isovanhemmat ovat saaneet nauttia herrojen seurasta ja sylittelystä ja allekirjoittanut on saanut toimia epävirallisena turistioppaana (tätä ei saa kertoa kenellekään, sillä täällä oppaana saa toimia vain virallisen kurssin käynyt ja tarkan seulan läpäissyt). Kaikilla on ollut niin mukavaa, niin mukavaa – varsinkin, kun aika on ollut rajallinen, eikä meidän ole tarvinnut jakaa arjen harmautta puolin eikä toisin. Nyt täytyy sitten taas selvitä skypen ja sähköpostin voimalla kesään asti.

Moni asia on muuttunut menneistä vuosikymmenistä. Meidän suvustamme on aina lähdetty ulkomaille ja näköjään lähdetään edelleenkin. Aikoinaan lähdettiin muun siirtolaisvirran mukana Amerikkaan ja vähällä oli, ettei oma esi-isänikin häipynyt muiden mukana. Edellisen vuosisadanvaihteen siirtolaiset lähtivät, eikä monia heistä sen koommin kotiseuduillaan nähty. Kirjeitä tuli hiljalleen, mutta yhteydenpito jäi vähäiseksi.

Seuraavat lähtijät lähtivätkin jo vähän tutumpaan maahan; sinne, minne ennenkin oli menty. Vaikka kielitaitoa ei heilläkään juuri ollut, vastassa oli sentään toisia suomalaisia. Ja kirjeet Suomen kulkivat edelleen. Uutta oli se, että nyt oli mahdollista tulla silloin tällöin käymään Suomessa lomalla ja puhelimella pystyi tarvittaessa ja halutessa soittamaan ystäville ja sukulaisille, vaikka kallistahan se oli.

Meidän sukupolvemme muuttajien tilanne on erilainen. Meillä on kielitaitoa ja kokemusta matkustamisesta. Internet on mahdollistanut paitsi reaaliaikaisen yhteydenpidon eri maiden välillä, myös helpon tiedonsaannin. Mekin tiesimme jo ennen tänne muuttoamme millaiseen asuntoon muuttaisimme, millaiselle alueelle ja mistä löytyy lähin ruokakauppa. Yhtä kaikki olemme kuitenkin kaukana sukulaisista ja ystävistä. Vaikka puhe- ja kuvayhteyden Suomeen saa aina halutessaan (ainakin teoriassa), se ei silti ole sama asia, kuin yhdessäolo.

Lähteminen ja muuttaminen ei ole koskaan helppoa. Sata vuotta sitten se vaati ihan käsittämätöntä rohkeutta, hyppyä tuntemattomaan. Mutta tänäänkään kaiken tutun jättäminen ei ole mikään pikkujuttu, oli sitten kyse pysyvästä muutosta ulkomaille tai lyhyemmästä lomamatkasta. Tuntematon on aina tuntematon ja kaukana on aina kaukana. Itseäni on aina suuresti rohkaissut Psalmi 139. Reilun kuukauden takaiselle suomenmatkalle lähtiessä se kosketti taas uudella tavalla. Luin psalmia lentokoneen ollessa lähdössä Tel Avivista ja tulin vilkaisseeksi koneen ikkunasta ulos. Auringon noustessa sain lukea: ”Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin Sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.”